Pätkä elämää...

 

Kesäl 2010 mie vein Riikalle tai Hennalle avaimii tai jotain, en muista mitä ja kummalle...
Piti mennä Kouvolan teatterin lähel olevalle puiston parkkikselle...
Ne oli kavereitten kans piknikillä...
En mie tuntenu ku muutaman niist ja Henna ja Riikka tuliki parkkikselle juttelee min kans...
Siin sit Henna heitti, et, kato äiti tuol on Riikan uus poikakaveri....
Siel loikoili nuor mies collegehuppari, huppu pääs...
Ehän mie oikein nähny minkä näkönen se oli, mut se oli eka kerta ku mie näin Jukan...

Siihe aikaa Jukka oli armeijas ...vissii koht puolii pääsemäs pois...
Sit mie näin sen  muutaman kerran Riikan kans ja sit kerran menin Kouvolan Kelaa ja katoin et sehän se ja aloin juttelee...
Jälkikätee se kerto Riikalle, et oli jännittäny " aivan pirusti" , ku ties et olin Riikan äiti...
Ei se sen jälkee enää jännänny...
Päinvastoin...vuosien mittaa myö tultii tosi tutuiks ja läheisiks...

Meiän perhe tekee paljon asioit yhes ja sillee seJukkaki sujahti ku kala vetee meiän porukoihin...ja siit tuli yks perheenjäsen, ennenku se ehti kissaa sanoa...
Se oli semmoin rempsee, eikä mikää nipottaja ollenkaa...
Erkon kans ne kävi kalas, kaljotteliki välil ja Jukka oli oikeestaa jo alust asti kaikes mukana mitä tehtii...
Annalle se jupis, et Anna on sille elämäsä velkaa...tai sitte kultahampaan, ku Anna onnistu ajamaa autol sen kantapään yli...
Muttei siin onneks oikeesti sattunu, buutsien kantapäälle se autonrengas oikeesti osu...
Mut se oli niitten vitsi...
Hennan ja Henkan kans ne oli kans paljo tekemisis...

Jos oli vaikeeta, ni sen kans saatto höpistä, se ei sillee aina ottanu kantaa, mut kuunteli kyllä...
Ja oikeesti, Jukka oli ihan aina perheen puolta...
 
Sit ku mie ton Pesosen kohtasin ja myö alettii yhes kulkee, ni Jukka ja Riikka oli heti alust asti messis tottakai...
Myö käytii porukal pienil reissuil...
Ikinä ei ollu paljon rahaa, mut myö kateltii ja kuleskeltii ja vietettii aikaa...
Meil oli tosi kivoja reissuja ja useesti ne tuli tähä meillekki...Soittivat vaan, et ootteko kotona...tullaan käymään...

Sit jossain vaihees Erkko, Pesonen ja Jukka kävi mökkeilemäs keskenää...
Kuvissa ne istuu kaljalla ja pilkillä...
Mut ne oli niitten kohokohtia...

Mut kaikkein tärkein kaikista oli Riikka...
"Mie oisin maailman onnellisin mies, jos mie heräisin sinun vierestä", se oli Riikalle sanonu...
Voiko kauniimmin enää sanoa...

Riikan lisäks tuli sitten Sisu-poika...
Ja se oli Jukalle kultaakin kalliimpaa, ja se on paljon koska Jukka aina haaveili kullankaivajista ...

Mut Jukan aika oli rajattua, vaikkei myö sitä tietty sillon...

Siel oli se kasvain...se saakelin kasvain aivorungon sisällä, mitä ei saanu pois ja vaikka sitä sädetetttii ja vaikka mitä myrkkyjä yritettii, ni ei auttanu...
Kaikesta yrittämisest huolimatta, se vaan päätti tuhota kaiken...
Kaiken sen, mitä nuori ihminen on haaveillu elämässää saavansa...Perheen, työn...sen kurjan rutiinien kyllästämän arjen...kaiken sen mistä ihmiset väsyneenä valittaa huomaamatta, et vois olla ihan toisinki...paljon, paljon pahemmin ...

Kesäl ois tullu kolme vuotta täytee tät taisteluu mokomaa könttiä vastaa...mut myö hävittii...
Myö kaikki perhees hävittii...ja mie lasken tähä myös Jukan perheen, joka on ollu täs samas venees tän ajan...
Mie ja Jukka juteltii joskus, ja mie sanoin et pelottaa ja se sano et niin tekee...
Ja jossain täs loppuvaihees, kun se vielä sai vähä paremmin puhuttuu, ni se sano minulle, ku sanoin: mie oon onnellinen et sie oot.......ni se sano minulle: mut mie en oo kauan...
Mie sanoin, et sie mihinkää mee...myö ei vaan nähä sinuu, mut kyl sie oot ja tuut meit kattomaa...
ja se sano: Nii i...en mie mee mihinkää...

Joskus myö juteltii, ja sanoin et, tiiäthän et sie oot rakas...ja se vastas Jukkamaisee tapaa: tiiän...

Mie kunnioitan Jukkaa kovasti, koska ihan varmasti on ollu hirvittävää, ku jää oman kehonsa vangiks...
Mut Jukka vei sen niin kunnialla loppuu asti, etten ikinä ois ite semmosee pystyny...
Varmasti ahisti ja pelotti, mut ku siltä kysy...se sano vaan et: vituttaa...
Ja se oli siinä....
Jukka tykkäs viikingeistä ... 
Minun silmissä se lukeutuu tolla rohkeudella ja asenteella, juuriki niihi ihailemiisa menneen ajan sankareihin...

Tänää oli jäähyväiset...
Tänää maailma pysähty hetkeks...
Tänää ei jaksanu ku itkeä...
Tänää tuntuu se iso tyhjä kohta, jonka kohal oli meiän Jukka...

Pätkä elämää...
Joku sanoo, että mitäpä tuosta...sitä sattuu, kaikki täältä lähtee... ja niihä se on...
Mut...tänää se ei lohduta yhtää...

Ku myö lähettii siunaustilaisuudest ja laskettii niit kukkii kivipaadelle ulkona, ni ku viimeset oli laskettu, lens helikopteri siit yli ...
Mie ajattelin et siel se Jukka nyt menee...se on hypänny koneen kyytii ja jatkaa matkaa...

Sitte ku tulee oma lähtö, ni mie toivon, et mie siel jossain viel Jukan nään, et pystyn sen kans taas jähäämää ja juputtamaa...ja sanomaa, et tiiäthän sie et oot tärkee ja rakas....