Kuus vuotta sitte....tähä päivää...

 

Sit joskus aattelee hetken välähyksenä taaksepäin elämääsä, mut välil tulee niit oloja, et on eläny tän hetken ennenki ja sit se taas alkaa nostaa kaikkee päähä, mitä on tapahtunu...

Kuus vuotta sitte oli tämmönen samanlainen ilma, sateinen ja harmaa...
Ja sillo mie valmistuin tost Opistolt koulunkäynninohjaajaks...
Miehä pyrin sinne sillo ihan huvikseni ja ällistys oli aikamoinen ku minut oliki hyväksytty siihe koulutuksee...
Luulin et se on ihan kevee läpihuutojuttu, mut sit tehtävien määrää ja päivien pituutta kotitehtävät mukaalaskien, en ollu ottanu huomioo...
Mut mie sain kaikki tehtyy kuitenki, ja se oli hienoo aikaa siinki suhtees, et minul oli tosi kivoja opiskelukavereita siellä...
Rankkaa se oli...mut hienol tapaa rankkaa...

Sit piti ettii töitä...
Mie olin aatellu, et jos jatkais vaik jonnekki kouluu, ku en ollu oikein aktiivisesti hakenu töitä kuitenkaa...
Sit mietin et kai se pitää ees jonnekki soittaa, ja soitin sinne koululle mis olin ollu molemmat harjottelut, yleispuolen sekä erityispuolen...

Muistan aina, ku soitin ja rehtori vastas ja mie sanoin, et olin teil harjottelus, et varmaa muista?
Muistan kyllä, se sano..
Kysyin sitte, et oiskohan syksyn kuviot millaset töitä ajatellen ja se sanoki, et ...joo meil on sinulle paikka, älä mee minnekkää muualle...

Mie olin varmaa tunnin sen puhelun jälkee suu auki ällistyksestä...

Pari vuotta olin erityispuolella, autistilasten kanssa, mut sit alko toi selkä pettämää... 
Sairaslomallehan sitä sitte joutu ja lopult selkis kaikenlaist vikaa...
Ei niitä korjata, koska "uutta selkää ja niskaa sinulle ei voi rakentaa" ...

Viime syksynä sain kynteni kiinni tohon Opistolle, mikä on melkosen naapurissa ja olin syyskuusta tähä päivää asti siel töis...
Mie tein kaikkee mahollist aina pelien teosta leireillä olemisee... 
Ja mie tykkäsin...
Mie tykkäsin kovasti työkavereista ja siitä joustavasta vapaudesta tehä omal taval töitä ja suunnittelust ja jopa työajoist...
Ja opiskelijoista...Niitäki on useempi erilainen ryhmä...

Kuus vuotta sitte, mie asuin yksin...
Tai oli minul Mustikka-kissa ja Nippe-koira seurana...ja mie olin mukana elämäni ensimmäises kesäteatterijutuski...
Kuus vuotta sitte, oli paljon ihmisii, joist osa on poistunu joko yläkertaa tai sit jatkanu elämääsä omil teillää ...
Mut osa on jääny toho omille poluillee, jotka menee tos min polun vierel...joskus lähempänä ja joskus kauempana ja joskus ne polut risteää ja taas tavataa ja jatketaa juttua, mihi sillo jäätii...
Osa on tullu ihan uusii ihmisii, joist ei viel tiiä mite niitten polut menee...

Kuus vuotta sitte kesä oli kuitenki aurinkoinen ja se oli yks min elämän parhaista kesistä...
Kohokohtina meiän esitykset Kuusaan Kettumäel ja laiskat aurinkoiset päivät, ku kaverin kans auringos takapihal kevennettii maailmaa ja taivas kaartu korkeella ja sinisenä ja juoma oli kylmää ja raikasta...
Eikä kiirettä mihinkää...

Kuus vuotta sitte mie en tienny Pesosen olemassaolostkaa mitää...
Kuus vuotta sitte isä oli olemas ja seki saatto tulla ja istuskella puun  varjos, poltella tupakkia ja turista kaikenlaist maan ja taivaan välil...
Mie välil kattelen pihal ja nään sieluni silmil isän istuskelemas siinä...

 Nyt on paljon toisin...
Isä on yläkerras, samoin Jukka...
Elukat on vaihtunu, Pesonen on tullu min elämää ja uusia lapsia on syntyny...
Uusia elukoita on tullu, joko sillee et on iha ite hommattu, tai niiku osa kissoista, jotka vaan päätti muuttaa meille asumaa...
Mutku se on elämää...
Ei kai voi tuntea syvää onnea, ellei oo tuntenu syvää surua ja luopumisen tuskaa...en tiiä...

Kevätjuhlan aika...
Se tunteisii menevä aika, jollon pukee paremmat vaatteet, on täpinöissää alkavast kesäst, haikea menetetyst talvest, jota on kuitenki kironnu sen miljoona kertaa...
Se aika ku tietää, ettei joitain ihmisii nää enää koskaa, tai ehkä vilaukselta ja silti tietää et syksyllä mahollisesti tulee uusia, jotka saa keväällä samat tuntemukset pintaa...

Suvivirsi, se joka saa haikeat kyyneleet silmiin ihan joka kerta...ja silti se vapauden tunne kun juhla on ohi...
Tänää mie oon sama ku kuus vuotta sitte...ja en kuitenkaa oo...
Ihminen pakosti kasvaa, tai se laitetaa kasvamaa ja ottamaa opiksee omista tunaroinneistaa...
Minkä taaksee jättää, sen eestää löytää, sanotaa ja niiha se pitkälle menee...
Pitäis miettii kaks kertaa mitä sanoo ja tekee...ja ennenkaikee mitä toivoo...
Siitäki viisaasti sanotaa, et varo mitä toivot, koska voit vaikka saada sen...
Aina ei vaan saa sillee, niiku on ajatellu, vaan eräänlaisen variaation siitä toiveesta ...
Siks sitäki pitää miettiä kaks kertaa...

Mut tänää mie en lähe juhlimaa valmistumista, mie tuun kotii ja oottelen et Pesonen tulee töistä ja mie oottelen, joskos vaikka Riikka ja Sisu tulis yökylää...

Huomenna on uus päivä...vapaan kesän ensimmäinen semmonen....