Yhet häät ja ainaki kolmet hautajaiset

 

Tää vuos on ollu raskas.
Alkutalvi meni aika rutiinilla, töissä ja kotihommissa.
Kanat, ankat ja muut elukat, niiku koirat ja kissat käyttäyty yhtä päättömästi, ku aina ennenki.
Myö käytii töis ja kotoon tehtii, mitä kummalki oli omii juttui.

Mie olin aika väsyksis, ku lukuvuos loppu ja ootin kesää into pinkeenä.
Ootin kauniita aurinkoisia, helteen täyttämiä päiviä, joit ei sit lopult helteen osalt ollu tääl suunnal ku kaks.
Aurinkoo oli satunnaisesti, mut suurimmaks osaks sato ja sato ja sato ja sato....sitä vettä.

Kesäkuus myö käytii häissä, sillo oli kiva ilma ja oli hauska ajella porukal ja takaspäin tultii vähä isommal porukal ku autoo  kerran mahtu.
Mie tykkään ajaa yöl, ku ilma on selkee ja kirkas, millo paistaa kuun möllykkä ja millo taas tähet tuikkii pisteinä samettiselta taivaalta.
Joskus isot harmaat pilvet ajelehtii tumman yötaivaan alla ja luo oman jännityksen tunteen ihmisen sieluu.
Kuun ja yönsinisen taivaan alla myökii takas ajeltii...ja niit harmaita pilvilauttoi lipu ajallaa siel taivaalla myös.
Häät oli mukavan lepposat ja ne toi sitä juhlaa, mitä yleesä ei oo arjen seas.

Päästii kesäkuun loppuu ja heinäkuun alkuu.
Se heinäkuu alko hautaisil.
Ei myö kauheesti oltu tekemisis, mut eihä sukulaiset nii kauheesti enää nykysin yhteyksii pidäkkää.
Myö tiiettii sairauksist, ja mitä milloki tuli etee, mut silti se lähtö tuli yllättäen.
Ainaha ne tulee yllätyksenä, ei niihi oikeesti osaa valmistautuu.
Mie laitoin hautajaismekon ja Pesonen puvun ja sit myö lähettii.
Ja vaikkei sitä oltais nii läheisesti tekemisis, ni se ikävä ja suru, mikä jää tänne olijoille, on nii käsin kosketeltavis, et sen voi tuntea ihan omalki iholla ja puristavana tunteena kurkussa.

Meni aikaa ja oli läheinen koko kesän sairaalas ja käytii siel kattomas, mite aina ehittii.
Usein Pesonen kävi töist tullessaa, ku sen työpäivä on monesti  pitkä ajomatkojen takia.

Mie koitin huolehtii kotijutuist ja elukoist ja Pesonen naakutti töis.
Välis mie yritin auttaa äitii ja min kohokohtii ja energian antajii oli pienokaiset...Erkon, Riikan ja Hennan lapset.
Anna on ilopilleri meiän elämäs iha sellasenaa. 
Toki nää muutki, mut niil on noi bonukset usein mukana.

Mut myö oltii kumpiki väsyksis ja turhautuneit, ku nää on asioit, joist sanotaa: ihminen säätää ja Jumala päättää.
Ei ihminen haluu luopua kenestäkää kenest välittää ja rakastaa.
Ei myö oikein jaksettu enää ees kotonakaa muuta, ku olla ja miettiä mitä tulee illal telkkarist.
Ja sit myö nukuttii niitteki ohjelmien ohi, joit alettii kattomaa.

Minul meni kunto ihan nollaa enkä mie oikein saanu enää kunnol henkee enkä meinannu pysyy ees pystys.
Terveystarkastuksen patistamana, mie sit jouduin lääkäriiki ja lopputuloksena oon nyt loppuvuoden kotoon ja koitan saaha itteni kuntoo.

Sit tultii syyskuuhun ja se meni, ku hiekka sormien välist sukkelaa, ilman et saatii oikein mitää aikaseks.
Lokakuu, likakuu, mite sen kukaki haluu sanoo, oli nimesä veronen ja sen lopus tuli toinen suru-uutinen.
Alko marraskuu, ja eihä kahta kolmannetta, ni tuli se kolmaski suru-uutinen vielä.
Seki myö kyl tiiettii, mut silti se tuntuu kurjalta.
Että yhet häät ja ainaki kolmet hautajaiset. 
Vuos ei oo viel lopus, häitä tuskin tulee, mut hautaisist ei aina tiiä.

On täs vuodes ollu hyvääki.
Meiän Hennalla ja Henkalla on ilosta odotettavis, ja on syntyny muutama päivä sitte uus ihminen tähä maailmaa.
Tammikuus ois kutsu häihin.
Niin se menee, et elämäst poistutaa ja elämää tullaa ja siin välil on kaikki maailman kirjo.

Myö täs elämän ja kuoleman välil olevat koitetaa sinnitellä parhaamme mukaa.
Jokaisel on se oma tapasa, eikä sit ainoota ja oikeeta taia olla olemas. 

Mie luin Pesoselle pari päivää sit sen pätkän, kenelle kellot soivat...
"Kellojen soidessa, älä kysy, kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle."
Nii se oikeesti on, niiku kukaa ei oo saari, erillää mantereesta, ni kukaa ei oo myöskää yksin.
Jokainen on osa ihmiskuntaa ja kun joku kuolee, poistuu täältä, ni yks osa meistäki jokaisesta lähtee, kuolee mukana.

Täs aamusel laittelin pallukoita eteisen lamppuu ja mietin, et nehä o ku pieniä planeettoja avaruudes.
Meinasin laittaa enkelin keskelle, mut sit mie muistin ton punasen linnun ja mie ajattelin, et sehä on ku sielu, mikä kiirehtii kaiken avaruuden keskellä sinne jonnekki, mist myö tääl ei tiietä yhtää mitää.
Ja jossain taustal oottaa jo seuraavat linnut lähtöö sinne jonnekki...

Mie oon ollu pitkää kirjottamatta, ku mie en oo ihan aina jaksanu mitää, mut min päässä on kaikunu Heidin sanat Arjan hautajaisis ku halattii.

"Äiti tykkäs lukea sin kirjotuksii."