Sinkkubanaani

Aika menee ihan älyttömän vinhaa vauhtii eteepäin. 
Ei meinaa pysyy millää taakil, et mis mennää ja mikä päivä tapahtuu mitäki.
Kaks viikkoo sit, mie kävin äiteen syntymäpäivil. 
Laitoin meiän vatsappiryhmää, et oon menos, tuleeks kukaa muu min kans.
Riikka ja Henna ilmotteli, et joo, ne tulee, Henna Eetun kans ja Riikka Sisun.

Sunnuntain ne ois oikeesti ollu, mut myö mentii lauantaina heti aamusesta.
Pesonen ei päässy, ku sil oli muita juttuja, ja ku se oli lähteny, ni mie menin käynnistelee tot min autoo ja lisäilee siihe nesteit, ku siit on syyläri rikki. 
Nestettä menee vissii enempi, ku bensaa ikinä.

Just ku olin saanu auton käyntii, ni Henna soitti, et ajaa meiän kautta ja ottaa minut kyytii.
Sehä passas minulle oikein hyvin.
Sammutin auton ja tönötin pienes satees pihal ja oottelin.
Jonku ajan pääst se ajeliki ja nappas minut kyytii.
Kaakaa, sano Eetu ilosesti, ku minut näki.
Kanojen ja ankkojen ääntelyn takii mie kait oon sit kaakaa-mummi.

Äiteel ei ollu muita ku myö ja jonku aikaa meiän jälkee tuli Riikka ja Sisu.
Tokiha myö kahviteltii ja pojat pelas jalkapallopelii.
Sisu isompana osas iha ite, mut Eetu pelaili Hennan sylis suurinpiirtein ite.
Meil oli oikein mukavaa ja lepposaa.

Aikamme, ku oltii oltu, ni alettii lähtee pois.
Riikka oli tulos Sisun kans meille käväsee, ni mie hyppäsinki Riikan kyytii ja Henna ja Eetu lähti keskenää kotiisa.

Tai niihä myö aateltii, et tost vaa autoo ja menoks.

Minulle aina nauretaa, ku jotenki kummallisesti minulle saattaa sattua vähä semmosii hassui juttui.
Varsinki auton kans.
Pesonenha ei anna min ajaa sen autoil, koska sil ei kuulema oo nii paljo renkaita, et vois päällystää auton, ku mie lähen liikkeelle.
Nii eikä kuulema nii paljo rahaakaa, et vois ostaa uutta peltii.
Minust ihan höpinää tommonen.

Meiän perhees ei oteta kauheen vakavastii pikkujuttuja.
Niiku vaik sitä ku mie ihan vahingos peruutin meiän pakettiauton kaupungin lyhtypylvääsee.
Sille pylväälle ei käyny mitää, enkä mie ees huomannu sit pientä lommoo takapukuris, mitä toi Pesonen vieläki muistelee.
Sitäpaitsi, kuka vaan voi vähä jäähä jumii, jos on hankalat olosuhteet.

Mut tekevälle sattuu, sanoo sananlaskuki.

Jokatapaukses, mie hyppäsin äiteen pihas Riikan kyytii ja Henna omaa autoosa.
Ja Riikka lähti peruuttamaa.

Nyt pitää muistaa, et on satanu lähes taukoamatta viime talvest lähtien ja maa on oikeesti vetistä ja märkää.
Savi varsinki on löllöä ja upottavaa kun suo.

Siin äitin pihas on savee.
Mitä Riikka ei aatellu, enkä mie aatellu ja ku oltii turvavyöt silpastu kiinni, ni Riikka alko peruuttamaa.
Ihan hiljaksee ja rauhallisesti suoraa siihe saviliejuu.

Ei se auto ees tömähtäny, ihan sievästi se kiilas sinne massaa syvälle ja siin sit oltii, ku täit tervas.
Myö yritettii työntää ja kaivaa ja taas työntää ja kaivaa.
HEIJAA SITÄ AUTOA EESTAAS, huus Henna etupuskurin takaa minulle ratin taakse.
HEIJAAN HEIJAAN...

Myö kaivettii ja heijattii ja oltii nilkkoi myöten saves, ku äiti könkkäs pihalle.
Ei se lähe tollee, se sano ja lähti soitamaa kylältä traktorii hinausavuks.

Voi Jumala ja Jeesus, aina nää päättyy näin, se huokaili, ku tuli takas ulos.
Ei ne nyt taia tulla työntämää, nauro Henna.

Lopult riikan auto kiskastii traktoril tielle ja lähettii jatkaa matkaa.
Mie vähä ihmettelin, ku Hennan autoo ei näkyny, mut aattelin, et jos se on jääny äitin kans viel juttusille.

Sit soi puhelin.
Onks tos postilaatikon vieres joku kivi vai törmäsinköhä mie postilaatikkoo?
Se oli Henna.
Emmie kyl yhtää muista, mie sanoin ja se nauro et; mie törmäsin kaks kertaa ja kuulu tömps, mut onneks ei kraaps.
Nonni, mut nyt ette pääsee enää nauramaa minulle, ku törmäsin samaa puuhu lumimyrsky kaks kertaa peräkkäin, mie pääsin kuittaamaa.

Illal soitin äitille ja se sano, ettei Henna postilaatikkoo törmänny, ku kivee.
Onni onnettomuudes kuitenki, ettei mitää menny rikki.
Paitsi Riikan autost yks pieni listanpätkä.

Pesost ei naurattanu.
Se tuumi vaan: Samaa sarjaa työ ootte kaikki. Se on varmaa geeneissä. 
Toisaaltaa, ei se ollu Henkkakaa nauranu. Oli vaan tuuminu omaa rauhallisee tyyliisä:Nyt vähän sitä varovaisuutta.

Maanantain mie sain joululahjan.
Heidin kaveri oli alkanu tehä ripsiä ja kulmakarvajuttuja ja Heidi oli hommannu minulle joululahjaks ripset.
Sille laitettii samal keikal kulmat.
Minul ei oo ikinä ollu tekoripsiä ja minuu hiukka jännittiki koko juttu.
Mut aamusel myö lähettii kohti kausalaa.

Matka meilt maalaisilt meni oikein hyvin nii kauan, ku saatii auto kaupan parkkii.
Sit myö lähettii kävellen.
Ja eksyttii.
Kausalaa.
Myö oltii myöhäs muutenki ja lopult oli pakko soittaa, et mihinkäs meiän pitää mennä.
Lopult löyettii perille ja minulle laitettii ne ripset ja sen jälkee oli Heidin vuoro.

Oli jo iltapäivä ku lähettii ajelee takas ja ku pääsin kotii, ni ei menny kauan ku Pesonen tuli kans.
Se katto minuu ja nauro.
Nauratsie jumaliste minulle, mie tuhahin sille.
Emmie sinulle, ku sin ilmeelle, ku naama on, ku Naantalin aurinko.

Mie en oikein osaa suhtautuu näihi min räpsyttimii, toisaalt tykkään ja toisaalt tuntuu hassult, ku mie oon kotosal vaa noitten

räpsyripsien kans.
Mut mielissäin mie oon ollu kovasti.

Keskimääräsesti on satanu.
Aamusin o ollu välil aika hyväki ilma, mut sit on taas tullu vettä.
Maa on märkää jokapuolel ja ku sunnuntai aamuna mentii lenkille, ni aattelin hulluuksissani, et eihä siel nii kovin märkää oo kuitenkaa.

Se oli ihan väärä olettamus ja kengät märkinä tulin aamun lenkilt kotii.
Pesonen oli varustautunu saappail ja ne mennä loiskutteli Hiiden kans eellä ja mie ja Venni yritettii loikkii mättäält määttäälle, niiku Mikki Hiiri laulus.
Paitsi et kerran toi Venni ei hypähtäny mättäälle ku molskahti vesiojaa.
Mut mie lohduttauduin itekseni, et ku on kostee ilma, ni se on vallan happirikas sitte.
Että happea on piisannu, vaik muille jakaa.

Eilen oli lumimyrsky.
Piti tulla lunta ihan mahottomat määrät, mut lopult se vaan tuuli kovasti ja tuli semmos lumipöllyä vaan ehkä jotain viis senttii.
Eli iha normi talvijuttu.

Mie en viittiny liikkuu kotoont minnekkää, ku min autos on vaa nypityt nastarenkaat ja Pesosen Volvos kesäkumit alla.
Mut ku se tuli töist, ni se sano et sen pitää käyä toimittamas yks asia ja pitää vaihtaa ne renkaat nyt siihe Volvoo ensteks.
Se oli töis pähkäilly, ettei min autol voi oikein ajaa, ja varsinkaa sen autol ei, ni se oli menny vaihattaa talvirenkaat vanteille ja niit myö sit tuules ja tuiskus asenneltii illan pimeydes.

Minul oli eilen tosi kehno päivä ton selän kans ja mietin, ku hain postii, et oma koti on tos iha lähel näkyvis , mut sattuu nii paljo joka askel, et pääsenks kotii asti.
Hammast purren laahustin kuitenki ja keittiös selasin postit läpi ja menin sohvalle huilaamaa.

Eli mie olin siis kokopäivän itekseni ja ku kerran Pesonen lähti asioille, ni mie pynnäsin mukaa.

Takatulles mentii kauppaa Valkealaa.
Melkein heti oli hedelmätiski.
Hedelmätiskil oli banaaneja terttuina isot pinot.
Sitte oli pikkukorissa muutama banaani ja kyltti: SINKKUBANAANEJA.

Myö mennää kaupas yleesä erillää, et kumpiki vähä miettii, mitä ostetaa.
Nyt Pesonen tuli min luokse suht nopee ja sil oli jokseeki tyrmistyny ilme.
Se katto minuu ja viitto banaaneihin päin ja sano:
Luenks mie oikein? Mitä on sinkkubanaanit?

Minuu alko naurattamaa oikein tosissaa, mutten mie voinu siel kaupas alkaa höröttämää, ni sain vaa hiljaa sanottuu, et kato, ne on tarkotettu semmosille ihmisille, jotka on sinkkuja  ja ne voi sit ottaa tos banskun, ni joku toinen sinkku huomaa, et ahaa, tossaha on myös yksinäinen ihminen ja sit ne voi vaik alkaa juttelee.

Pesosen ilme oli tyrmistyny. Erittäin tyrmistyny, muttei se sanonu mitää.

Jatkettii matkaa ja se näki kaks alennusmyyntijoulutorttuu pussis.

Mie näin, et sen pääs rattaat raksutti ja se alko avaamaa suuta ja viittilöi niihi torttuihi: 
Noi on varmaa sinkkutorttuja, se alotti mut mie olin jo onneks sen verran kaukana, et huikkasin: 
Tuu pois sielt ja oo hiljaa.

Tänää mie oon pitäny huilipäivää.
Se tarkottaa, etten oo menny tekee pihalle mitää, enkä oo siivonnu, eikä pitäny tehä yhtää mitää.
Mutten mie malttanu olla ihan kuitenkaa mitää tekemättä.
Mie väsäsin tän talven ekan himmelin.