Missä on Taikakuun Tonttu

 

1.12.

Kesä oli taas kaukana takana ja syksy hyvää vauhtia etenemässä.

Metsässä puut havisivat tuulen puhallellessa niiden latvuksia ja tiputellessa lehtiä erivärisisiksi sateiksi. 

Linnut olivat kokoontuneet ja suunnittelivat suureen ääneen matkojaan etelään. 

Pikkuötökät valmistelivat talvisuojiaan ja etsivät salaisia koloja, joitten päälle lumi tekisi kinoksia, niin ettei kylminkään pakkanen päässyt puremaan asukkeja. Ilma oli täynnä puuhaa, varautumista ja odotusta. Odotusta kylmistä viiltävistä tuulista ja talven hurjista tuiskuista. Lapset olivat jo aloittaneet koulunsa, esikoulunsa, päiväkotinsa ja vanhempien lomat olivat kaukana takana päin. 

Illat hämärtyivät yhä aiemmin, yöt olivat pimeitä, mustia kuin reikäinen sametti, josta tähdet tuikkivat. Selkeinä öinä, saattoi havaita maitomaisen harsoisen linnunradan tai revontulia. Aamun usva oli toisinaan niin sakeaa, että tuntui, kuin olisi ollut pilven sisällä, tai kuin epämääräisessä unessa. 

Myös Satumaa eli myöhäistä syksyään, lähes talven alkua.

 

2

 

Satumaan Hiiskulla oli ollut kiirettä. Aiemmin se oli hakenut Teksu-kissan Satumaahan ja nyt kesän lopulla, syyskesällä, sen oli pitänyt noutaa viisi pientä kissasisarusta Eulaalian hoiviin. 

Noita hoivaili pentuja suurella hartaudella ja Hiiskua pennut seurasivat joka paikkaan niin, ettei sillä ollut hetken rauhaa. Usein Hiisku kiipesi uunin pankolle, sinne pienet eivät päässeet.

Teksu-kissa oli jo vanha ja usein torkkui pankolla Hiiskun kanssa. Se oli Hiiskusta vain mukavaa.

Muuten Hiisku oli lopen väsynyt pentuihin. Jo muistaminen kuka pennuista oli Veijari, kuka Pottu, tai Ruuti, saati Sir Gilbert tai Alikersantti Rokka, oli välillä sangen rasittavaa.

Ja aina ne olivat katsomassa, mitä Hiisku puuhasi ja kyselivät koko ajan kaikkea.

3

Hiisku oli siis todella uupunut ja loikoili pankolla, eikä jaksanut seurata, kun noita Eulaalia luki tarkkaan kirjettä, jonka oli saanut samana päivänä.

Pikkukissat melskasivat noidan jalkojen juuressa, pitäen milloin kolinaa, milloin kissanmeteliä naukuineen.

Noita sai luettua kirjeen, oli aivan hiljaa ja tuijotti jonnekkin kaukaisuuteen huolestuneen oloisena.

"Kuule Hiisku," noita sanoi viimein ja jatkoi:" Näyttää siltä, että apuasi tarvitaan taas."

4

Eulaalia asetti kirjeen pöydälle ja alkoi kertoa sen sisällöstä Hiiskulle.

Pennutkin pysähtyivät kuuntelemaan korvat höröllä noitaa.

"Kas Hiiskuseni, nyt on käynyt niin, että yksi Joulupukin kirjuritontuista, Taikakuun tonttu, on kadonnut. Joulupukilta puuttuu nyt pitkä lista toiveita. Joulupukki itse kirjoitti meille, ja pyysi sinua etsimään tonttua, sinä kun olet liikkunut paljon eri paikoissa ja osaat myös reitin maapallolle ja takaisin Satumaahan. Maa, johon sinun pitäisi matkustaa, on jälleen Suomi ja siellä sinun pitäisi löytää Metsänpeiton maa, koska tontun oli määrä käydä siellä ja nyt tontusta ei kuulu mitään."

Hiisku höristi korviaan. Tämä kuulosti seikkailulta ja nimenomaan seikkailulta ilman kissanpentuja ja niiden melskettä.

5

Noita Eulaalia alkoi miettiä miten saisi Hiiskun maapallolle. Auttaisikohan taikuri Harlekiini? Hänellä oli kuitenkin taikavoimia vaikka muille jakaa.

Hiiskukin mietti omia mietteitään asiasta, eikä kumpikaan huomannut kissanpentujen kerääntyneen pöydän alle yhteen supisemaan kiihkeästi.

Noita päätti lähettää ajatuksillaan taikurille viestin kysyäkseen auttaisiko tämä heitä.

Piti myös lähettää kirje Joulupukille, että pyyntö on vastaanotettu ja tonttua lähdettäisiin etsimään.

Äkkiä Hiiskua ei enää väsyttänyt, ja sen vihreät silmät kiiluivat pitkään pimeässä tuvassa, toisten jo nukkuessa mustassa syksyn yössä.

Satumaan kuu, josta aina oli herkullista seurata mitä Satumetsässä tapahtuu, hymyili leveää keltaista hymyä.

6

Kului päiviä, eikä taikuri Harlekiinista kuulunut mitään. Ei yhtään mitään, ei edes pientä ajatusta Harlekiini lähettänyt Eulaalialle. Mitä kummaa nyt tehtäisiin?

Mykkänä noita hörppi risaisen kupin reunalta aamukahvia, Hiisku ja pennut narskuttivat aamumurkinaansa, eikä ketään huvittanut puhua mitään.

Hiljaisuus painoi kuin painavin painopeitto.

Kanatkaan orrellaan eivät pitäneet loputonta kotkotustaan.

Äkkiä varjo vilahti ikkunan ohi, ulko-ovi kolahti, askeleet lähenivät ovea kohti ja oveen koputettiin kuuluvasti.

Kaikki tuijottivat ovea, noidan kehottaessa vierasta sisälle tupaan. Ovi aukeni, vilvakkaa syystalven ilmaa tulvahti sisälle vieraan sivuitse, raikkaana kuin jäinen vesi.

"Päivää taloon,"vieras naurahti kuuluvasti.

Noitaa ja eläimiä hymyilytti.

Se oli taikuri Harlekiini.

7

Harlekiini oli tavanomaisen hyvällä tuulella, kuten aina.

"Saakos vieras täällä kahvia?" taikuri hymyili Eulaalialle.

Eulaalia alkoi puuhata kahvia touhukkaasti, eikä saanut hössötykseltään sanaa suustaan. Hiiskulle taikuri oli tuttu, mutta kissanpennut kerääntyivät yhteen kasaan tuijottamaan taikuria. Harlekiini katsoi pentuja ja totesi;" No niin kissalapset, keitäs te oikein olette?"

Kissoista nuorin, mutta rohkein esittäytyi ensimmäisenä:" Minä olen Alikersantti Rokka, ja vaikka olen pienin, eikun nuorin, niin kyllä minä olen kaikista rohkein."

Kaksi raidallista tepastelivat samaan tahtiin:" Me olemme Pottu ja Veijari."

Pentu valkoisine kasvoineen, kertoi olevansa Sir Gilbert,

Taikuria nauratti pennun pollea olemus, muttei kuitenkaan nauranut ääneen.

"Eikös teitä ollut vielä yksi? Ainakin olin niin laskevinani?"

Silloin pieni musta ja arin kaikista, tuli varovasti esiin ja kertoi olevansa Ruuti nimeltään.

Taas taikuria nauratti ja hän sanoi:"Kyllä minusta ruuti pitää kovempaa ääntä."

Noitaakin hymyilytti ja hän tyrkki kahvikuppia pöydän yli taikurin eteen.

8

Taikuri Harlekiini hörppi kuumaa kahvia ja kehotti noitaa kertomaan ongelmasta juurta jaksain.

Hän kuunteli keskittyneesti, kysäisten silloin tällöin tarkentavan kysymyksen.

Noita puhui ja puhui. Teksu ei jaksanut kuunnella, vaan kömpi uunin pankolle nukkumaan, mutta Hiisku ja pikkukissat kuuntelivat korvat höröllään, viikset väpättäen jännityksestä.

Tämä oli Hiisku-seikkailijan alaa ja pennut suorastaan jumaloivat Hiiskua.

Lopulta noita pääsi loppuun. Harlekiini työnsi kuppinsa kauemmas luotaan, selvitti kurkkuaan ja totesi:" Aikamoinen pulma, mutta onko varmaa, että Taikakuun tonttu on on Metsänpeiton maassa? Voihan hän olla eksynyt, kun on kuitenkin Veden, Maan, Metsän ja Vuorenkin väki maineen olemassa. Metsänpeiton maata on vaikea löytää. Pitäisi kysellä näiltä muiltakin, josko tonttu olisikin jossakin heidän luonaan.

 Kaikki hiljenivät. 

Tätä kukaan ei ollut ajatellut.

 

9

"Aika ei riitä, jos Hiisku lähtee yksin." noita totesi lopulta:"Hiisku tarvitee apulaisia, mutta mistä niitä nyt tähän hätään saa?"

Taikuri oli samaa mieltä. 

Mistä kummasta apulaiset? 

"Emmekö me voisi auttaa?" kissanpojat naukuivat yhteen ääneen.

Alikersantti Rokka kiipesi pöydälle taikurin eteen ja sanoi;" Jos meistä jokainen kävisi eri väen luona, niin aikaa säästyisi huimasti. Kyllä me osaamme, vaikka olemmekin pieniä vielä." 

Taikuri ja noita katsoivat toisiaan. Onnistuisko tällä tavoin tontun etsintä? 

Hiiskun ilme synkisyi. Sehän oli seikkailija, ja jos pennut tulisivat mukaan, supistuisiko seikkailu lapsenvahtihommiksi?

Se tuijotti tyrmistyneenä, kun pentu toisensa jälkeen kapusi pöydälle vakuuttamaan osaamistaan ja tekevänsä parhaansa Hiiskun apuna. Ennenkuin Hiisku palautui tyrmisyksestä, noita ja taikuri olivat päättäneet asian ja pennut tulisivat seikkailuun mukaan.

10

Taikuri oli liikkunut eri väkien parissa ja osasi kertoa, miten tulisi toimia missäkin paikassa.

Veden väki asustelee nimensä mukaisesti vesien äärellä ja vesissä. Ovat leppoisaa ja sopuisaa väkeä. Pystyvät parantamaankin, mutta koskien väkeä pitää varoa. Ne ovat vaarallisia.

Veden väen hallitsija on Ahti, jota ei parane suututtaa. Ilkeää Näkkiä pitää varoa, ettei se pääse nappaamaan mukanaan syvyyksiin.

Vuoren väki, vuoren peikot, kallionalaiset, vuorelaiset, ovat vuorten kansaa ja asuvat vuoren onkaloissa ja kallionkoloissa syvällä vuoren sisällä. Vuoren väki osaa riimukirjoitusta ja puhua kahta kieltä, joita on vaikea ymmärtää. Parhaiten heitä löytää "Itkevältä kalliolta", jossa kivinen kallionkylki hikoaa vettä. Mukavaa väkeä, vaikka monia on heillä peloteltu.

Vuoren väen valtias on vanha Vuoren Ukko, joka vain istuu paikallaan, eikä viitsi enää puhua eikä pukahtaa.

Maan väki asuu maan alla ja se maa on kuin maan päälläkin, mutta kaikki oli nurinpäin ja ylösalaisin. Ihan kaikki. Autot ja tehtaat, niitä ei ole, maan väen seassa tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt ja vieras olisi palannut kauas taaksepäin. Maahisten, manholaisten, maanalaisten, maan löytää, jos huomaa maasta kohoavan savukiehkuran ja joskus kolot maassa johtavat maan väen luokse maan alle.

Metsän väki, tietenkin asuu metsissä ympäriinsä. Haltijat, keijut, menninkäiset ja sitten on myös hurja Hiitolan väki. Ikimetsät vallan, ovat metsänväen valtakuntaa. 

Metsän kuningas on Tapio, josta ei etukäteen voi sanoa, millä päällä hän on. Mutta jos käyttäytyy kauniisti, kaikki menee hyvin.

Ja sitten on vielä Metsänpeitto. Taianomainen paikka, jota ei niin vain löydä, se itse löytää etsimänsä. Siellä asuu Hiidenväki, joka pitää huolen metsänpeittoon joutuneesta. Metsänpeitosta voinkin kertoa tarinan, mutta saisinko vielä kupin kahvia? Suuta jo kuivaa puhuminen.

 

11

Taikuri sai kahvinsa ja alkoi kertoa:" Kas, käväisin Metsänpeiton maassa ja vastaani tuli raidallinen kissa. Se oli tipahtanut kotinsa ikkunasta alkukesällä ja luullut pelästyneenä eksyneensä. Ei se kuitenkaan ollut eksynyt, joutunut vain metsänpeittoon, eikä osannut pois. Se kyllä kuuli, kuinka sitä kutsuttiin, mutta sen naukuminen ei kuulunut oikeaan maailmaan.

Nälissään sen ei tarvinnut olla, se sai kyllä syötävää ja juotavaa, mutta kaipasi kuitenkin kotiin, oman perheen luo. Metsänpeiton väki piti kovasti kissasta, eikä olisi halunnut luopua siitä, mutta juttelin väen kanssa ja sovittiin, et kissa pääsee kotiinsa. Metsänpeittoa nostettiin ja kissa pääsi pois. Katselin löytääkö, se omat ihmisensä ja pääsee kotiinsa, ja niin kävikin.

Kuulin ilostuneen ihmisäänen;" Hei Viirupöpö, tulit kotiin. Mennään sisälle, saat ruokaa ja lämmintä."

12

Taikuri lopetti kertomuksen ja opasti:"Metsänpeiton mailla on syytä olla varovainen."

Noita ja kissat olivat kuunnelleet hiljaa kertomusta ja jännitys tulevasta alkoi nostaa taas päätään.

Seikkailu ei olisi vaaraton.

Lähtö oli suunniteltu aamuksi, joten kaikki kömpivät nukkumaan, että aamulla olisi pirteänä lähdössä matkaan.

Nukkuminen oli vähän niin ja näin, mutta lopulta aamu valkeni ja lähdön hetki koitti.

Kissat asettautuivat taikurin viitan alle. Taikuri peitti kissat huolellisesti, sanoi taikasanansa ja äkkiä ei ollut taikuria, eikä kissoja.

Lähtö onnistui.

 

13

Taikuri oli pohtinut yöllä matkaa ja päättänyt lähteä kissojen mukaan, koska Hiiskulla olisi ollut liikaa työtä pentujen kanssa.

Hiiskulle sopi hyvin taikurin mukaantulo, olo oli nyt kovin turvallinen, vaikkei se sitä näyttänytkään. Yritti vain olla urhean näköinen.

Tuttuun tapaan pyyhällettiin läpi avaruuden. Hiiskulle matka oli tuttu, mutta kissanpennut seurasivat silmät suurina ohi vilahtavia tähtiä, kuita, planeettoja, maitomaista linnunrataa.

Harlekiini seurasi sivusilmällä pienten intoa ja hymyili lempeästi.

Sitten näkyi pyöreähkö pallo, joka läheni ja läheni. Se oli kaunis. Sininen, jossa oli ikäänkuin saaria ja mantereita. 

Saavuttiin määränpäähän. Maahan.

14

Laskeutuminen tapahtui laakealle pellolle.

Yöllä oli satanut lunta ja maa oli pettävän pumpulimainen.

Hiisku tunnisti lumen, mutta pikkukissat olivat ymmällään. Ja niitten tassuja paleli märkä ja kylmä lumi.

Kukaan ei ollut muistanut lunta.Taikuri mietti kuumeisesti. Eihän kissoja voinut laittaa tallustamaan märkään ja kylmään lumeen. Tassuthan jäätyisivät oitis.

Sitten Harlekiini teki ehdotuksen.

"Koska joulu lähestyy ja aika on muutenkin kortilla, ja pikkukissat palelevat jo nyt, niin minä taion joka kissan eri väen luo kysymään Taikakuun tontusta. Kun tehtävä on suoritettu, taion kaikki takaisin tähän ja ja jatkamme sitten yhdessä Metsänpeiton maahan jos on tarvis."

Kissoista ajatus oli hyvä. 

Taikuri heilautti viittaansa, mutisi jotain ja lähetti kissat matkaan.

15

Valkonaamainen kissanpentu katseli ympärilleen.

Se oli Sir Gilbert ja mietti missä mahtoi ollakkaan.

Sitten se ymmärsi. Tuossa oli järvi, siihen virtasi joki, niin että vesi pysyi sulana lähes ympäri vuoden. Sir Gilbert oli Veden väen mailla.

Se huomasi katkenneta kaisloja , tarkasti havaittavia jalanjälkiä, jotka johtivat veteen ja se päätti seurata niitä.

Polku ylitti kostean sammalikon, jossa oli joitain painaumia,

Sir Gilbert tassutteli kohti järveä, joka tyynenä heijasteli taivaan pilviä.

Rannan ja veden rajamailla, kaislikko alkoi kahista ja vesi lainehtia yhä kiivaammin.

Sir Gilbert pysähtyi.

Kaislikosta nousi iso mies ja tuijotti kissanpentua. Sir Gilbertiä alkoi pelottaa.

16

"Hyvää päivää herra," se sai viimein naukaistua.

Mies tuijotti kissaa ja alkoi sitten hymyillä niin, että silmätkin tuntuivat nauravan.

"Hyvää päivää," mies vastasi ja jatkoi:" Kukas kissa sinä olet ja mitä teet täällä Veden mailla? Tiedätkös, että kuljet meidän poluillamme, etkö ole kuullut, että niin ei saa tehdä?"

"Minun nimeni on Sir Gilbert ja olen etsimässä kadonnutta tonttua, Taikakuuta, enkä minä tiennyt, ettei täällä saa kulkea."

"Vai niin. Minä olen Ahti, Veden väen valtias, enkä mikään hyvä herra ja etsimäsi tonttu kyllä kävi täällä etsimässä Metsänpeiton maata. Sanoin, että se on huono ajatus, mutta tontulla oli tehtävänä hakea joulun toivelista sieltä. En tiedä löysikö tonttu perille. Mutta kuuleppas kisu, onkos sinulla nälkä? Emäntäni Wellamo, voisi antaa sinulle vaikka maitoa, niin jaksat jatkaa matkaa. Mitenkäs aiot jatkaa?"

Sir Gilbert selitti, että taikuri Harlekiini auttaisi matkan teossa ja kyllä se mielellään vähän maitoa huolisi.

Maitoannoksen jälkeen Sir Gilbert oli niin väsynyt, että nukahti.

Ahti ja Wellamo silittivät hiljaa kissaa sen nukkuessa.

17

Musta pieni Ruuti huomasi seisovansa suuren vuoren juurella. Vuori näytti itkevän. Vesi valui hiljaa sen rinnettä pitkin alas maahan.

Outoa oli myös kivi, joka oli hassusti haljennut ristiin. Koloja oli siellä täällä ja vuoren sisältä tuntui kuuluvan ääniä. 

Ruuti oli Vuoren väen mailla.

Se tuijotti kaikkea ihmeissään, eikä huomannut pensaikossa kiiluvia silmiä, jotka tarkkailivat sitä.

Pensaikko kahahti ja Ruuti säikähti.

Pensaikosta tuli esiin laiskasti venytellen iso kissa ja tokaisi:"No mikäs pieni rääpäle sinä olet? Oletko eksynyt vai mitä teet täällä?"

Vapisevalla äänellä Ruuti kertoi etsivänsä tonttu Taikakuuta, Joulupukin kirjuritonttua.

"Sanoppas mikä sinun nimesi on. En pidä keskustelemisesta tuntemattomien kanssa. Itse kannan nimeä Salakissa Thomsson," iso kissa hymyili Ruutille.

"Minä olen Ruuti ja etsin tosiaankin tonttu Taikakuuta. Onko tonttua näkynyt täälläpäin,  pitäisi selvittää ennen joulua, että lahjalista ehtisi Pukille. Tietäisiköhän Vuoren valtias asiasta?"

"Vuorenvaltias, Vuorenpeikko on jo vanha ja lopettanut puhumisen. Ei kuulema ole mitään asiaa kenellekkään. Kirjoittelee riimujaan runoiksi. Häneltä et saa vastausta, mutta minä voin kertoa, että kyllä tonttu kävi täällä etsimässä tietä Metsänpeiton maahan. Typerä idea, mutta minkäs voit. Ei hän täällä enää ole. Sinä kyllä voisit hetken levätä kyljessäni, ennenkuin itse jatkat matkaa, olet aika rääpäle vielä."

Ruutista se oli hyvä idea, ennenkuin se huomasikaan, se oli täydessä unessa Salakissa Thomssonin kyljessä.

18

Raidalliset kissat Veijari ja Pottu, olivat tömähtäneet maatalon pihalle.

Ne olivat ihmeissään, mitä tämä nyt oli, mihin maatalo liittyisi.

Maatalon pihalla oli kiirettä. Jokainen oli toimissaan, eikä kukaan huomannut kahta pientä kissanpoikaa portaiden juurella.

Ei kukaan, paitsi talon vahtikoira Martta. Se lönkytti kysymään pennuilta, millä asialla ne oikein olivat. 

Pennut selittivat etsivänsä tonttu Taikakuuta, kun kukaan ei tuntunut tietävän, missä tonttu oikein oli.

Eivätkä pennut tienneet, minkä väen luona ne nyt oikein olivat.

Martta mietti. 

Veden väki ei tullut kysymykseen, vettä ei ollut pihan lähellä, Vuoren väki myöskään ei käynyt, peltoa täällä vain oli ja metsäkin oli kaukana. Sitten se keksi. No tietenkin. 

 

19

Maan väki jäi jäljelle ja sinnehän oli oviaukkokin portaiden sivulla.

Pennut ryntäsivät oviaukolle, joka oli reikä maassa. Kun tarkkaan katsoi, näki alaspäin johtavat portaatkin.

Juuri kun pennut olivat ryntäämässä aukosta, Martta sai estettyä.

"Sinne on kuulkaas vaarallista mennä. Siellä ei saa syödä mitään, ei puhua, eikä ottaa lahjoja. Sitäpaitsi siellä on kaikki ylösalaisin. Pelkään, ettette pärjää siellä, pieniä kun olette. Huhuillaan täältä aukolta, onko tonttu siellä, niin ei ole vaaraa.

Aikansa huhuiltuaan, aukosta kömpi mustapartainen mies kysymään, mikä oikein oli hätänä.

Talon haltijakin oli uteliaana tullut paikalle kuuntelemaan, mitä oikein tapahtui.

Kissat selittivät asiansa, ja selvisi, että tonttu oli kulkenut ohi ja kysellyt tietä Metsänpeiton maahan. Maan alle tonttu ei kuitenkaan ollut mennyt, samalla lailla huhuillut kuin kissatkin,

Talon haltija puolestaan oli nähnyt tontun hiippailevan metsään päin, joten täällä tonttua ei ollut.

Maahinen palasi maan alle, talon haltija omiin puuhiinsa, mutta Martta-koira tarjosi Potulle ja Veijarille ruokaa ja hetkiseksi kissat köllähtivät Martan koppiin torkuille.

20

Metsässä Hiisi ja Alikersantti Rokka harhailivat sinne ja tänne.

Oli hiljaista ja rauhallista.

Sekä Hiisku, että Alikersantti Rokka olisivat omasta mielestään pärjänneet hyvin yksinkin, mutta salaisesti oli kuitenkin mukavaa olla yhdessä, eikä yksin.

Melkein kyki kyljessä ne astelivat pehmeällä sammalella eteenpäin.

Puut olivat suuria ja vanhoja. Tietämättään kissat olivat ikimetsässä, Metsän väen valtakunnassa.

Silloin tällöin ne näkivät kiiluvia silmiä puitten koloista ja kantojen juurien alta. 

Menninkäiset seurasivat uteliaina niitten kulkua.

Pieniä, siroja, välkehtiviä olentoja lenteli niitten päitten yläpuolella ja sitten ne katosivat.

Kissat jatkoivat eteenpäin ja pysähtyivät kirkkaan kultaisen portin eteen, jonka takana kohosi valtava honkalinna.

Portti avautui äänettömästi ja Hiisku ja Alikersantti Rokka tassuttelivat linnan pihalle.

Jostain kuului laulua;"Terve metsä, terve vuori, terve metsän valtias..."

Kissat pysähtyivät. 

21

Niitten eteen asteli iso mies ruskeat silmät välkehtien ystävällisesti. Miehen ääni oli kuitenkin pehmeä hänen tervehtiessään kissoja: "Tervehdys pienet karvakerät. Minä olen Tapio, metsän valtias ja olen utelias kuulemaan, mikä toi teidät tänne.  Keijut kertoivat teidän tallustelleen metsässäni."

Kissat esittelivät itsensä ja kertoivat etsivänsä tonttu Taikakuuta.

Tapio rapsutteli naavapartaansa ja ja tuumi:" Taikakuun tonttu. Kyllähän minä hänet muistan. Sanoi etsivänsä Metsänpeiton väkeä. Lieneekö sitten löytänyt etsimänsä vai onko eksynyt jonnekkin muun väen luo. Täällä tonttu ei kuitenkaan ole."

Kissat olivat pettyneitä. Niin pettyneitä, että äkkiä ne valtasi suunnaton väsymys ja ne nukahtivat.

 

22

Sillävälin kun kissat olivat ollet etsimässä tonttua, taikuri Harlekiini oli tehnyt nuotion pellolle ja tuijotteli tuleen kaikessa rauhassa ja odotteli, että viimeinenkin kissat on toimittanut asiansa ja nukahtanut.

Taika toimi näet niin, että kun kaikki kissat nukahtivat, taika toi ne takaisin taikurin luo.

Perä perään kissat mätkähtivät nuotion ääreen, heräsivät ja haukottelivat vaaleanpunaiset suut ammollaan.

Selvisi, ettei tonttua ollut minkää väen luona, oli käynyt kyllä, mutta jatkanut matkaa kohti Metsänpeittoa.

Metsänpeitto olisi siis seuraava kohde, ja sinne mentäisiin kaikki yhdessä.

 

23

Metsänpeittoa ei ollut helppo löytää. Koskaan kun ei voinut tietää, misä kohtaa pääsee sinne sujahtamaan, tai milloin se ottaa vastaan.

Taikuri ja kissat kulkivat ja kulkivat, kunnes yht äkkiä oli aivan hiljaista.

Linnut eivät laulaneet, eikä tuuli suhissut puiden latvoissa. Seurue oli keskellä kaiken nielevää hiljaisuutta, vaikka metsä muuten tuntui normaalilta. Välillä risu katkesi äänettömästi jalan alla. Äänet vain hävisivät jonnekkin.

Kissoja jännitti ja ne kulkivat taikurin viitan alla, ihan jalkojen juuressa.

Ratkaisu viitan alla kulkemiseen oli hyvä, koska viitan taika auttoi kulkemisessa. Metsänpeitossa kun ei liikkuminen oikein onnistunut muuten. Hiidenväki tarkkaili kulkijoita pensaitten ja puitten varjosta. Viimein, pitkän kulkemisen jälkeen taikuri osoitti kiveä, jolla istui hahmo.

Se oli Taikakuun tonttu.

 

24

Taikakuu istui kivellä pitkä paperirulla kädessään. Paperille oli hiidenväki käynyt kirjoittamassa  toiveitaan ja samalla ne olivat tuoneet tontulle marjoja syötäväksi. Tontun vatsa pullotti kuin pallo kaikesta herkuttelusta ja harmaa parta oli paikoin puolukan punainen ja joistain kohtaa mustikan sininen.

Tontulla ei ollut kiire minnekkään.

Taikuri ja kissat lähestyivät tonttua ja taikuri tervehti tonttua:"Terve Taikakuu, oletkos huomannut ajankulua? Pukki odottaa listaasi ja sinulla ei ole kiire mihinkään. Lista pitäisi toimittaa, että Pukki saisi lahjat toimitettua ajoissa kaikille."

"Niin mutta kun minä en osaa täältä pois," Taikakuu vastasi."Ja miksi ihmeessä sinulla on kissalauma mukanasi?"

"Kuulehan, me olemme kaikki olleet etsimässä sinua, Taikakuu, ja minä tiedän kuinka päästään täältä pois. Mitähän jos lähdettäisiin matkaan?"

Tonttu vänkäsi itsensä seisomaan:" No mikäpäs siinä, lähdetään vaan."

"Katsokaapas, näkyykö missään kolmilatvaista katajaa," taikuri kehotti.

"Tuollahan se on," tonttu osoitti kiveä, jonka päällä oli istunut. Kiven vieressä oli kataja. Kolmilatvainen sellainen.

"Nyt pitäisi löytyä narua," taikuri kysyi.

Kellään ei narua ollut, mutta tonttu kaiveli taskujaan ja veti esille vyönsä, joka oli jonkinlaista narua, eikä enää mennyt vatsan ympärille herkuttelun vuoksi.

Taikuri otti narun ja sitoi katajan latvukset yhteen.

"Oikeastaan tähän menisi kolme päivää, mutta pienen taian avulla päästään heti lähtemään."

Taika tehosi ja metsänpeitto avautui.

Seurue kohosi ilmaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs, läpi avaruuden, ohi linnunradan kohti Satumaata.

Tonttu jäi Joulupukin luo, mutta Taikuri Harlekiini ja kissat saapuivat Eulaalian tuvalle kertomaan seikkailusta. 

Kaikki meni lopulta hyvin, ja jouluna lahjat löysivät perille oikeaan aikaan.

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA

 

 

 

 

Suursukeltaja Gary

 

Kevätpäivä oli tuskallisen lämmin vihreän autotallin takaisessa kuusikossa, vaikka pieni tuulenvire yritti raikastaa ilmaa.

Maan pinnalla, kiven päällä tönötti pieni koppakuoriaisen näköinen otus, ei semmoinen musta, niinkuin taloihin sisääpyrkivät rapistelijat, vaan mustanruskea ja isompi. Tuntosarvetkin sillä oli ja ne värisivät sen aistiessa kevätpäivää.

Öttiäisellä oli sangen kuuma ja se kaipasi vettä, johon pulahtaa sukeltelemaan. 

Ötökkä oli lajiltaan suursukeltaja.

Syvään huokaisten se levitti siipensä ja päätti nousta lentoon.

Hetken se mietti minnepäin lentäisi.

Vieressä oli teiden risteys, ramppi oikestaan ja se oli vaarallinen paikka. Saattoihan törmätä vaikka auton tuulilasiin luullessaan sitä vedenpinnaksi. 

Siis ei sinne.

Autotallin ohi näkyi pihamaalle, jonka toisella puolella oli pienehkö harjakattoinen talo. 

Kukkiakin oli laiteltu portaille ja piha näytti mukavan kutsuvalta.

Suursukeltaja pörräili hiljalleen pihalle.

Äkkiä se suuntasi omenapuun lehdelle kuullessaan ihmisten ääniä. Iso parrakas mies ja tummatukkainen hoikka nainen raahasivat jotain mielenkiintoista pihamaalle. Esine oli peltinen amme, semmoinen, joita näkee lännen elokuvissa cowboyn kylpiessä.

"Jonne, mihin laitetaan tämä amme?" kysyi naisen ääni.

"Laitetaan rappujen lähelle, niin sitten, kun on oikein kuuma, niin siihen on mukava pulahtaa," mies vastasi ja jatkoi."Annamari, valutatko letkulla vettä siihen valmiiksi ?"

Annamari teki työtä käskettyä ja laski keltavihreällä vesiletkulla ammeen puolilleen vettä.

Suursukeltaja seurasi tarkkaan ihmisten toimia. Se oli tyytyväinen ja odotti.

Pariskunta katseli tyytyväisenä ammetta ja lopulta meni taloon sisälle, sulkien oven perässään.

Suursukeltaja odotti vielä hetken, levitti sitten siipensä ja pörräili ammeen yläpuolelle ja lopulta sukelsi vaimean molskahduksen saattelemana veden alle. 

Seuraava päivä koitti vielä tuskallisemman hiostavana kuin edellinen ja pariskunta istui puuportailla hikeä pyyhkien ja tuumien, että olisi hyvä aika testata peltiammetta.

He nousivat portailta ja astelivat ammeen luo. Ällistys oli melkoinen kun amme ei ollutkaan tyhjä, vaan kuoriainen sukelteli kaikessa rauhassa veden alla edes takaisin.

Välillä se nousi pintaan hakemaan happea ja Annamari tokaisi:" Katso Jonne kuinka kauniit silmät sillä on, ja miten kaunis sen kuori onkaan."

"Eihän sitä voi sieltä häätää," tuumi Jonne ja Annamari oli samaa mieltä. "Käydään me vaikka suihkussa tai rannalla, annetaan pienen olla ammeessa."

Heidän ihastellessaan ampiainen laskeutui veden pinnalle ja salamana sukeltaja nappasi sen ruuakseen.

Kesä kului. Suursukeltaja sukelteli. Annamari ja Jonne laittoivat veteen saniaisen lehtiä suojaksi ja lepopaikaksi ja pieniä kissan ruokapapanoita ruuaksi.

Sukeltaja eleli kesän onnellisena ja turvallisin mielin. Syksyn tullen se lähti Sateenkaari-sillalle ja ehkäpä jatkoi vielä makaa Satumaahankin asti.

Mutta mikä mahtoi olla suursukeltajan nimi?

Jonne sen keksi:" Tää on meidän suursukeltaja Gary."

 

 

 

 

 

Titi-tätin talitintti

 

Mäntypuinen pöytä oli ison keittiön ikkunan alla.  Siitä näki hyvin pihalle ja usein Vilho, Pikku-Ville, niikuin isomuori poikaa kutsui, kiipesi pöydälle katselemaan lintuja, oravia tai mitä nyt pihalla olikaan. Isoveli Sisu, kertoili lintujen nimiä; harakka, varis, naakka, talitintti... 

Pikku-Villestä isoveli Sisu oli yksi maailman viisaimmista ihmisistä, jolta ottaa oppia vaikka muovimopon keulimisessa.

Ville-isä ajoi rekkaa ja Vilhokin rakasti autoja ja ihanaa oli päästä äidin tai isän auton rattia kääntelemään kotipihalla.

Äidin nimi ei oikeasti ollut Titi, vaan Riikka, mutta siskonpoika Eetu, pienenä sanoi Titi-täti, kun ei vielä tiennyt kaikkia maailman sanoja ja miten ne saa kielen päällä kääntymään.

Mutta nyt oli syksy ja arki.

Kaikki olivat jossain, paitsi Titi-täti keittiön pöydän ääressä opiskelemassa ja tekemässä tehtäviä.

Lasten mielestä oli hassua, että aikuiset opiskelivat, kun taas lapset kävivät koulua. Samalla lailla piti kuitenkin muistaa asioita ja tehdä tehtäviä, mutta kuitenkin sanottiin eri lailla.

Oli hiljaista, Titi-täti näppäili tietokoneen näppäimiä ja tuijotti kahvin hörppimisen lomassa näyttöruutua. Antoi välillä katseen levätä ja katseli pihalla ja peltisellä ikkunalaudalla hypähteleviä lintuja. Joskus rohkea talitintti koputteli ikkunalasia nokallaan, kuin kertoakseen jotain.

Tietokoneen näyttö suolsi loppumattomalta tuntuvaa tietoa ja tekstiä ja Titi-tädin silmiä väsytti, tuntui, että pääkin puutui jo, eikä enää oikein jaksanut keskittyä. Kahvi ei piristänyt, pisti vain vierailemaan vessassa. "Arabian matkalla", niinkuin pappa, äidin isä aikoinaan naureskeli. Olihan vessareissu eräänlainen Arabian matka, vaikkei ulkomaille lähtenytkään, maitohampaan valkeaa pönttöä kun valmisti Arabian tehtaat ihan Suomessa.

Papan juttelut muistuivat Titin mieleen ja vetivät suupielet hymyyn. Ajatusleikki jatkoi kulkuaan, entäpä jos vessan nurkasta jonain päivänä ilmestyisikin kokonainen kamelikaravaani, erämaan keinuva laivasto. Titiä nauratti ääneen moinen mielikuva.

Titi-täti kahnutti päälaella keikkuvaa löysää hiusnutturaansa ja ällistyi. Hiusten seassa, nutturan sisällä oli jotain ylimääräistä, mitä siellä ei aamulla ollut. 

Ja se oli pehmeä ja lämmin ja se liikuskeli.

Hiirikö hiuksiin oli tunkenut?

Titi hiipi hiljaa peilin eteen ja raotti nutturaa.

Ei viiksiä, eli ei hiiri, ellei se ollut viiksetön hiiri.

Ei kuonoa vaan musta nokka. No mitä? Hiirellä ei ollut nokkaa. 

Nokan kummankin puolen tuijotti kaksi kirkasta mustaa pippurin kokoista silmää, kuin mustat helmet ja Titi-täti  ymmärsi äkkiä.

Sehän oli talitintti.

Taas Titiä nauratti.

Talititti ei tuntunut pelkäävän, päin vastoin. Se sykertyi paremmin hiuksiin tekemäänsä pesään ja lurautti pienen titityy-kujerruksen tyytyväisenä.

Kello oli kiiruhtanut hyvää vauhtia eteenpäin ja oli aika hakea pikku-Ville päiväkodista. 

Mutta entäs tintti hiuksissa? Mitä ihmettä nyt tekisi? Ulkona oli jo vilvakkaa ja hattu oli tarpeen.

Titin ei auttanut kuin etsiä suurin hattu, mihin mahtuisi nuttura tintteineen ja lähteä matkaan.

Jos siis näet punatukkaisen naisen, jonka nuttura heiluu kummasti ja laulaa titityy, tai naisen hattu heiluu hassusti, veikkaan että se on Titi-täti talitintteineen. 

 Suttu,Snadi ja Metka feat Eetu ja Peeti

"Suttu tietää, miltä Hiisku näyttää."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Suttu oli onnellinen pieni kissa. Se tunsi olevansa turvassa perheen luona. Markkaa se piti vanhana vaarina ja Metkaa ja Snadia, kahta oranssia kissaa, isoina veljinään. Talossa asui myös Hienohelma-Liana, neitikissa, joka oleili mieluiten itsekseen, eikä viitsinyt juurikaan leikkiä.

Vanhan Markan viereen oli mukava köllähtää uinumaan, mutta isojen kissaveljien kanssa saattoi painia ja kirmata ympäri taloa hurjaa vauhtia huoneesta toiseen.

Toki Suttu piti ihmisistäkin, mutta toisten kissojen kanssa saattoi jutella kissakielellä, ihmisten outo puhe usein alkoi vain uuvuttamaan.

Suttu oli kertonut moneen kertaan tarinaansa ja jälleen kerran se kertoili Hiiskusta, omasta enkelikissastaan. Tällä kertaa Suttu muisteli, miltä Hiisku näytti; mustavalkea se oli ja tassut sillä oli vähän hassut, kun ei ollut yhtä monta varvasta kuin kissoilla yleensä.

" Hei, siehän olet samanlainen kun Satu-Hiisku."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Kissat olivat touhunneet koko päivän omiaan, välillä syöneet ja torkkuneet, niinkuin kissat tekevät ja Suttu oli miettinyt kaiken lomassa Hiiskua. Sillä oli kova ikävä omaa enkelikissaansa.

Illalla, kun kissat kyhnöttivät takan edustalla lämpimässä, Suttu muisteli Hiiskua.

Äkkiä Snadi tokaisi:" Hei, sinähän olet samanlainen, kuin Satu-Hiisku." Sutun pieni keho suorastaan säteili, kun sitä verrattin sen ystävään.

Hiljalleen kissojen keskustelu tyrehtyi ja niitten silmät alkoivat lumpsahdella kiinni. Takkatuli risahteli viimeisiä rippeitään, perhe nukkui jo, ja kissatkin olivat puoliunessa.

"Satumaa on nätti paikka, siellä on kukkia ja  on hyvä, ruokaa löytyy."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Suttu leikki huolettomasti metsässä ja nuuhki ihmeellisten kukkien tuoksua. Metka ja Snadi olivat jo aikuisia kissoja ja vaikka niidenkin teki mieli kirmata, ne tassuttelivat arvokkaina Sutun perässä.

Metsä tuntui oudolta, tutulta, mutta silti vieraalta. Oli kuitenkin turvaisaa kulkea ja katsella ympärilleen. Metka ja Snadi unohtivat toisinaan arvokkuutensa aikuisina ja hypähtelivät mättäillä huomaamattaan.

Suttu ei ajatellut mitään, säntäili vain uteliaana sinne ja tänne innoissaan.

Jonkin aikaa kuljettuaan, kissat huomasivat mahoissaan oudon tyhjyyden ja kuului kumea murina. Se oli nälkä, joka heräsi huomauttamaan ruuan puutoksesta.

Satumaa ei olisi Satumaa, jollei se olisi auttanut kissoja nälässä. Suuren kannon päällä oli iso laakea ruokakuppi täynnä kissojen herkkuruokaa. Kissat hypähtivät kannolle ja alkoivat mielihyvin aterioimaan. Ruoka ei tuntunut loppuvan ja pian kissojen vatsat pullottivat kuin rummut ja tuntui etteivät jalatkaan jaksaneet kunnolla kannatella.

"On ikävää, kun Hiisku kuoli. Se oli mustavalkonen."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Kissat köllöttivät pulleina sammalella. Ne olivat niin täynnä ruokaa, että hetken oli pakko vain olla ja antaa vatsan tasaantua. Aurinko lämmitti niitä mukavasti, nälkä oli taitettu ja taasen puhe siirtyi Hiiskuun.

"On ikävää kun Hiisku kuoli," Snadi pohti.

"Niin on, se oli semmoinen mustavalkoinen," vastasi Metka silmät sirrillään.

"Mutta nythän me olemme Satumaassa," huudahti Suttu ja jatkoi:" Eihän tiedä, jos vaikka löydämme Hiiskun täältä?"

Metkan ja Snadin vihreät kissansilmät alkoivat hehkua, kuin smaragdit innostuksesta ja äkkiä  pullea maha ei painanutkaan yhtään, kun molemmat oranssit veljekset hypähtivät innostuksesta pystyyn.

"Lähdetään heti etsimään," ne naukaisivat yhteen ääneen.

"Makkara-kissakin on siellä. Venni-koirakin on siellä."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Kolmikko lähti kulkemaan polkua eteenpäin ja hetken kuljettuaan, ne kuulivat ääniä jostain edestä päin.

Polku johti aukiolle, jolla oli kaksi eläintä. Harmaa, pitkäkarvainen kissa ja pienehkö musta koira. Kissa istui kaatuneen puunrungon päällä ja näytti selittävän jotain mustalle koiralle, joka katseli kissaa kirkkain ruskein silmin. 

Suttu, Snadi ja Metka tassuttelivat varovasti lähemmäs kaksikkoa, eihän voinut tietää, olivatko aukíon eläimet vihaisia. Oksa rasahti ja harmaa kissa ja musta pieni koira kääntyivät katsomaan tulijoita. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet vihamielisiltä, vaan tervehtivät kissoja iloisesti.

"Hei vaan muukalaiset, minä olen Makkara ja tuo musta luppakorva on Venni," kissa tervehti ystävällisesti.

"Hiisku pelailee pelejä Satumaassa. Koirat riehuu ja painii, säikyttelee kissoja."

Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Suttu, Snadi ja Metka esittäytyivät vuorostaan ja kertoivat etsivänsä Hiisku-kissaa.

Makkara ja Venni naurahtivat, kyllähän he Hiiskun tunsivat, Satumaan oman Hiiskun, ja lupasivat lähteä opastamaan kissoja perille.

"Mutta lähdetään matkaan nyt heti, päivä on jo pitkällä, matkaa jonkin verran, ja minä vähän arastelen pimeää," Venni-koira ehdotti. Tiesihän Venni, ettei tarvinut pelätä, mut arka kun oli, niin silti sitä vähän jännitti. Makkaralla ja muilla kissoilla ei ollut hätäpäivää, ne kun näkivät oikein hyvin pimeässäkin.

Matkalla Makkara ja Venni kertoilivat Hiiskun elämästä Satumaassa, kuinka Hiisku pelaili mielellään eri pelejä ja kuinka Satumaassa Vennin lisäksi, oli muitakin koiria ja välillä koirat riehuivat ja painivat keskenään ja jopa säikyttelivät kissoja. Venniä painit eivät kiinnostaneet, pieni koira kun oli, niin olisi vain jäänyt toisten alle. Makkara naureskeli, etteivät kissat oikeasti säikkyneet, kunhan pelleilivät koirien kustannuksella, ja olivat pelkäävinään.

 

"Satumaassa on aina lämmintä ja aurinkoista. Karkkeja löytyy myös. Siellä on karkkeja ja loputtomiin karkkipusseja."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

 

Polku johti metsään, jollaista kissat eivät koskaan olisi osanneet edes kuvitella. Missään muualla, kuin Satumaassa, sellaista ei olisi voinut ollakkaan. Oli lämmintä ja aurinkoista, niinkuin tämän Satumaan metsässä aina oli. Metsä, johon talvi ei koskaan tullut edes vierailulle. Puut vasta kummia olivatkin. Jokaisessa puussa kasvoi karamellipusseja, hedelmäpusseja, salmiakkipusseja, lakritsipusseja ja vaikka mitä. Kukat tuntuivat olevan marsipaania, marmeladia, sienet suklaata. Rajattomasti kaikkea. Ilman täytti huumaava makeisten tuoksu.

Venniä ja Makkaraa nauratti kissojen ällistys. Eihän tämmöistä voinut olla olemassa.

"Hiiskun synttäreitä juhlitaan siellä."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

 

Makkara ja Venni kehottivat kissoja rohkeasti eteenpäin aurinkoiseen karamellimetsään. Seurue saapui suurten puiden varjostamalle aukiolle, jolla oli juhlakansaa iloitsemassa. "Mitä täällä oikein tapahtuu?" kissat kyselivät toisiltaan. 

"Täällä juhlitaan Hiiskun syntymäpäivää," Makkara selvitti," Kukaan ei tosin tiedä, kuinka paljon Hiisku täyttää, mutta se on sivuseikka. Pääasia on Hiiskun juhlat."

Juhlasankari huomasi tulijat ja tuli iloisesti kirmaten halaamaan kaikkia ja pyytämään juhliin mukaan. 

Juhlat jatkuivat ja jatkuivat. Kaikilla oli hauskaa, mutta lopulta alkoi väsyttää. Kolmikko käpertyi toistensa kylkeen, silmät umpeutuivat ja hetken kuluttua kuului vain vaimeaa tuhinaa.

"Äiti ja iskä, tulkaa katsomaan, miten nuo kolme kissaa nukkuu kasassa!" kuului poikien ääni.

Kissat availivat hämmentyneinä silmiään. Miten kummassa Eetu ja Peeti olivat päätyneet Satumaahan? Kissat hieroivat unihiekkaa silmistään ja huomasivat olevansa yllättäen kotona takan edessä. Missään ei näkynyt Satumaan karamellimetsää, Venniä, Makkaraa, ei juhlakansaa eikä Hiiskua.

Kissoja nauratti. "Kotona ollaan taas," ne pohtivat ja päättivät aamupalan jälkeen kertoa Markalle retkestään Satumaahan, Hiiskusta, Makkarasta, Vennistä ja huikeasta juhlasta metsässä.

Ehkäpä Hienohelma-Lianakin suvaitsisi tulla kuuntelemaan. Se kissoja vähän harmitti, etteivät ne osanneet ihmisten kieltä, että olisivat voineet Eetulle ja Peetillekkin kertoa seikkailustaan.

Mutta ehkäpä pojat kuitenkin asiasta tiesivät.

 

 

Tarina Suttukissasta feat Peeti

" Se Suttu lähti seikkailemaan metsään ja sitten se tuli omaan kotiinsa."

  Peeti 5-vuotta

 

Suttu

 

Pieni kissanpoikanen katseli ympärilleen metsässä. Kaikkialla oli mustikan ja puolukan varpuja, jotka olivat pientä kisua paljon suurempia. Joillain kohdin, vielä korkeammat juolukan varret tavoittelivat puitten korkeuksia, tai siltä kissanpoikasesta ainakin tuntui.

Aurinko lämmitti sen turkkia, linnut pitivät sirkutusta ja metsä oli täynnä jännittäviä tuoksuja.

Kissanpoikanen oli vielä kovin pieni, mutta sitäkin uteliaampi tassutellessaan pehmeän sammalen päällä, tunkeutuen yhä syvemmälle metsän uumeniin.

Se oli ollut jo jonkin aikaa metsässä, vähän alkoi jo olla nälkäkin ja se alkoi etsiä katseellaan maalaistalon liiteriä, jota se piti kotinaan. Missään ei kuitenkaan taloa liitereineen näkynyt ja pentua alkoi vähän pelottaakin. 

Se painautui sammalmättäälle kerälle ja sen silmäkulmasta kierähti kristallinkirkas kyynel, kuin pieni kastehelmi.

 

Hiisku

 

Satumaan Hiiskulla oli tylsää. 

Jos nyt Satumaassa voi olla tylsää, niin Hiiskulla sitä oli äärettömästi. 

Pääsiäinen oli tullut ja mennyt ja kevät oli edennyt mukavasti, mutta Hiiskulla oli tylsää, eikä sitä juurikaan kiinnostanut koko kevät. 

Se kulki noita Eulaalian perässä ja mourusi kurjuuttaan, niin, että noita oli menettää järkensä. " Älä viitsi narista," noita yritti komentaa kissaa, mutta sai takaisin vain yrmeän tuijotuksen ja entistä syvemmäm mourun.

Hiiskun mielestä tylsyyttä oli kestänyt ainaki sata vuotta, tai tuhat, ihan se ei ollut varma asiasta. Noitaa nauratti:" Ai yhtä kauan kuin prinsessa Ruusunen nukkui?" 

Hiisku tuhahti ärtyneenä ja kapusi häntä ylväästi pystyssä tuijottamaan ikkunasta ulos, josta se näki silinteripäisen hahmon lähestyvän noidan mökkiä. 

Se oli taikuri Harlekiini, noita Eulaalian hyvä ystävä.

 

Taikuri Harlekiini

 

Taikuri Harlekiini koputti ovelle, avasi ja astui sisään.

Harlekiini sipaisi korkean silinterinsä päästään ja nappasi hatusta kauniin kukkakimpun, jonka ojensi hymyillen noidalle. 

"Kaunista kauniille," Harlekiini lausui Eulaalialle. 

Noita kiitteli ja asetteli kukat maljakkoon. 

Hiiskua ärsytti. Miksei taikuri tuonut sille mitään, mikä olisi piristänyt sen mieltä. Mutta taikuri Harlekiini ei olisi ollut Satumaan etevin taikuri, ellei hänellä olisi ollut jotain Hiiskullekkin. Viitta vain hulmahti kun taikuri kääntyi kissan puoleen ja sanoi:" Kuulehan Hiisku. Kuulin, että sinulla olisi tekemisen puutetta lähes sata, ellei tuhat vuotta, joten sinulle olisi tehtävä ja tärkeä olisikin." 

 

Hiiskun tärkeä tehtävä

 

Hiiskun korvat nousivat salamana pystyyn ja sen silmät tuikkivat uteliaina taikurin puhuessa. 

"Maapallolla on pieni kissanpoikanen vailla suojelusenkeliä ja Satumaan kuningas ajatteli, että voisitkohan sinä ottaa pestin siksi aikaa, kun poikasen asiat selkenevät?" 

"Mutta miten ihmeessä pääsen maapallolle ja löydän oikean kissanpennun?" Hiisku ihmetteli. 

Hiisku oli täynnä kysymyksiä ja taikuria alkoi naurattaa kissan innokkuus. "Hiisku-hyvä, siksihän kuningas lähetti minut tänne, enhän minä turhaan ole Satumaan vanhin ja taitavin mestari taikomisessa. Minä autan sinut matkaan, mutta nyt olen hiukan uuvuksissa, taiat vievät voimia jo tässä iässä, joten nyt lepäämme ja huomenna jatkamme asiasta."

Ohjeita matkalle

Yöllä Hiiskun oli vaikea nukkua. Jännitys valtasi mielen ja Hiisku mietti kaikkea, mitä tulisi tapahtumaan.

Aamupalakin tuntui takertuvan kurkkuun ja pienet käpälät vapisivat jännityksestä.

Ennen lähtöä taikuri antoi ohjeita:

"Hiisku, muistathan, että ainoa, joka sinut näkee, on pieni kissanpoikanen, ei kukaan muu, koska olet enkelikissa. Sinun on kerrottava poikaselle kuka olet ja että olet auttamassa, ettei pieni pelästy. Ja muista tarkkaan, että olet ainoastaan sen aikaa maapallolla, kun pikkuinen tarvitsee suojaa. Olet kuitenkin Satumaan oma Hiisku. Täältä vain lähetetään välillä apuja, mutta kun pentu on turvassa, palaat takaisin Eulaalian kissaksi. Kyllä sinä selviät hienosti, osasithan ajallaan tulla tännekin ihan itse."

Halki kaikkeuden

Ohjeet annettuaan ja noidan halattua tiukasti Hiiskua, taikuri mumisi jotain salaista loitsua, heilautti tähtien kirjomaa viittaansa ja Hiisku tunsi kohoavansa huimaa vauhtia ylös Satumaan taivaalle, yhä korkeammalle mustaan äärettömään avaruuteen, ohi planeettojen, erilaisten aurinkojen, suuren juustonkeltaisen kuun, saapuen Sateenkaarisillalle, ohittaen sen syöksyäkseen linnunradalle. "Linnunrata, Milky way, maitotie," mietti Hiisku yrittäen lipaista avaruuden maitoa, kuitenkaan onnistumatta siinä.

Hiisku kiisi kohti maata ja lopulta se tömähti metsään  pehmeälle sammalmättäälle.

"Olipas se matka," se tuumi.

Sitten se valpastui. 

Se ei ollut yksin.

"Suttu on tositosi söpö ja sen silmät on tosi kauniit ja se on mustavalkonen. Tosi söpö ja se tuntuu tosi pehmeältä." 

  Peeti 5-vuotta

Hiisku ja Suttu

Hiisku istua tönötti sammalella ja mietti, missä kummassa se oli.

Metsässä kyllä, mutta missä metsä sijaitsi?

 Satumetsä se ei ollut, sen Hiisku ymmärsi, mutta muuten sen pää oli hurjasta matkasta pyörällä.

Ja oliko tämä joku, joka oli käpertynyt sammalelle kerälle, se pentu, jota Hiiskun piti suojella?

"Heipä hei," se sanoi varovasti pienelle mustavalkealle kerälle ja jatkoi:" Minä olen Hiisku, kuka sinä olet? Minua ei tarvitse pelätä olen ihan kiltti enkelikissa."

Karvakerä nosti päätään ja kauniit surulliset kissansilmät tuijottivat Hiiskua.

"Ei minulla ole nimeä ja taidan olla eksynyt," pieni kissa vastasi hiljaa.

Pelastusoperaatio 

Hiisku arvasi, että tässä oli kissanpentu, jonka vuoksi se oli lähetetty maahan.

Pentu kertoi tarinaansa: liiteristä, jota se piti kotinaan, sisaruksista, joista se ei tiennyt, missä ne olivat, mahassa kurnivasta nälästä ja vilusta, joka öisin kietoutui sen pienen kehon ympärille. Ja siitä kuinka välillä maailma tuntui pelottavalta.

Hiisku kuunteli sydän käpristyen. Kyllä se tiesi, mistä pentu puhui, olihan se itsekin ollut koditon, ennenkuin ihmisperhe oli ottanut sen kotiinsa. Kodissa oli lämpöä, ruokaa, ihmislapset Eetu ja Peeti, ihmisäiti ja ihmisisä, kissaystäviäkin oli ollut. Kodissa Hiisku oli ollut onnellinen, mutta sitten siitä tuli lopulta Satumaan Hiisku.

"Hei, älä pelkää," se sanoi pennulle," Kyllä me saadaan sinullekin koti, missä on hyvä olla. Mietitään vähän. Hmmmm, mitä jos lähdetään ensiksi täältä metsästä pois?"

"Mennään vaan," vastasi pentu jo vähän iloisempana.

Loukku

Kissat kulkivat pois metsästä ja  kohta näkyikin liiterin kulma.

Kuului ihmisten ääniä. Äänet tuntuivat kumman tutuilta Hiiskun korviin ja äkkiä se ymmärsi.

Tuo nopeasti höpöttävä naisen ääni oli varmasti ihmisäidin ääni, matala rauhallinen ihmisisän ja voi iloa ja riemua, poikien äänet Eetun ja Peetin, Hiiskun rakkaiden ihmislasten puhetta.

Lämmin tunne täytti Hiiskun ja se vakuutteli kissanpennulle, ettei tarvitse pelätä, kaikki järjestyy kyllä.

Liiterin luona oli kumma laatikko, jonka sisällä oli ruokaa.

Pentua pelotti, mutta Hiisku luotti siihen, että laatikosta koituisi pelkkää hyvää.

"Mene vain sisälle laatikkoon," se kehotti pentua,"Älä turhaan pelkää, minä olen koko ajan sinun kanssasi."

 

Kissat tassuttivat laatikkoon ja niiden takana luukku sulkeutui.

 

Loukussa

 

Laatikko oli loukku, jonka luukku tosiaan oli napsahtanut kiinni ja kissanpentu oli sisällä Hiiskun kanssa, pääsemättä ulos.

Pentua pelotti ja se painautui tiukasti Hiiskun kylkeä vasten.

Hiisku rauhoitteli kissanpoikaa ja kuunteli lähesyviä ääniä.

Hiisku tunnisti äänet ja oli riemuissaan, koska nyt se tiesi, että kissanpojalla ei ollut enää mitään hätää. 

Äkkiä loukkua nostettiin ja ystävälliset kasvot painautuivat verkkoa vasten. 

" Kappas vaan, täällähän on kissanpentu, tulkaapa pojat katsomaan ja eiköhän sitten lähdetä kotiin," sanoi ääni hellästi.

 

"Yks kissa meiltä lähti omaan kotiin. Sen nimi oli Beethoven, mut äiti sano sit Hesburgeriks."

  Peeti 5-vuotta

 

Kotimatka ja kotona

 

Matkalla Hiisku selitti kissanpennulle, että sekin oli ollut koditon ja monta sen kissakaveria myös, ja että ihmisperhe hoiti kissoja ja pentuja ja etsi omat kodit, ja joskus saattoi käydä niin, etä saikin jäädä perheeseen, niinkuin Hiiskulle oli käynyt. Ei hullumpaa elämää, oli lämmintä, ruokaa ja sai leikkiä ja vaikka vain makoilla laiskana. Eikä tarvinut pelätä mitään.

Matka päättyi keltaisen talon pihaan. Hiiskukin tunsi olevansa kotona ja melkein unohti olevansa nykyisin Satumaan Hiisku ja vain vierailulla maapallolla.

Laitetaan kissanpentu pesuhuoneeseen, niin se tottuu hiljalleen," sanoi ihmisäiti.

 

Markka

 

"Ompas outo paikka," mietti kissanpentu. Jalkojen alla lattia oli lämmin, valot valaisivat mukavasti ja keskellä lattiaa oli ruokakuppi, jossa oli ruokaa.

"Syö vaan ," kehotti Hiisku pentua.

Kissanpentu söi hyvällä ruokahalulla, vilkaisemattakaan ympärilleen.

Äkkiä se kuitenkin pelästyi.

Saunasta kömpi isoin kissa, mitä pentu oli ikinä nähnyt, eikä Hiiskukaan, edes Satumaassa, ollut niin valtavaa kissaa nähnyt.

Iso, musta kissa tuli lähemmäs. Se oli jo vanha ja näki, että se oli monet tappelut joutunut käymään läpi. Sen korvat olivat arpeutuneet ja vähän repaleiset ja hampaita puuttui.

Kissa oli kuitenkin sangen kiltti.

"Markka on nimeni," se esittäytyi:"Älä pelkää, olen kiltti kissa ja muutenkin täällä on turha pelätä, hyvä koti tämä on elää ja olla. Itse asuin vuoden saunassa, kun minua pelotti, nyt asustelen vihreässä laatikossa keittiön pöydän alla. Tervetuloa pikkuinen."

 

"Suttu kiipeilee verhois ja se kiipes ihan tonne ylös. Sit se leikkii painia ja me leikitetää Suttua."

  Peeti 5-vuotta

 

"Laitetaan sen nimeksi Suttu, kun se on vähän tommonen sotkunen," ihmisperhe naureskeli kissanpennulle. 

Hiiskua kukaan ei nähnyt, olihan se suojelusenkelikissa Sutulle. ja nyt kun Hiisku sai Sutun asiat kuntoon, se saattoi hyvillä mielin palata Satumaahan noita Eulaalian luo ja jättää Sutun tuttuun perheeseen.

Mutta ennenkuin se palasi, se kävi nuolaisemassa jokaisen ihmisperheen jäsenen poskea unessa hyvästiksi.

Hiiskun tehtävä oli suoritettu ja noita Eulaalia sitä jo kovin odottelikin Satumaan mökissään.

Mutta Suttu asusteli perheen luona, leikki ja oli onnellinen.

 

"Suttu haluaa, että Snadi ja Metka nuolee sen turkkia."

  Peeti 5-vuotta. 

 

 

 

 

 

 

27.11.2022 Kuinka Hiisku tuli Satumaahan

 

Aikaa sitten, Hiisku oli matkustanut maapallolta ensin Sateenkaarisillalle, mutta kun se oli kovin seikkailunhalunen ja utelias, se oli päättänyt jatkaa matkaa eteenpäin. Se oli vaellellut monia polkuja ja viimein sattunut polulle, joka johti Satumaahan. 

Tarkemmin sanottuna yhteen Satumaan monista metsistä.

Sillä ei ollut kotia, eikä ystäviä ja se oli nälkäinen ja väsynyt.

Se vaelsi sammalen peittämällä kalliolla, läpi pensaikkojen , suurten kuusten oksien suojassa ja etsi paikkaa, missä levätä ja ehkä, jos löytyisi jotain syötävääkin.

Lopulta, loppumattomalta tuntuneen vaelluksen jälkeen, se tuli pienen metsäaukion reunalle.

Aukiolla nökötti pieni mökki, kuin piparkakkutalo.

Mökin piipusta tuprusi savua ja muutenkin mökki näytti kutsuvalta.

Hiiskua vähän jännitti. Entä jos mökissä asuu joku pelottava asukas, vaikka jättiläinen.

Hiisku ei nähnyt mitään outoa ajatuksessa, että pienessä mökissä asui jättiläinen, eihän se ollut edes ikinä nähnyt jättiläistä ja siksi ei tiennyt, mikä se semmoinen oli.

Pitkän aikaa, se tarkasteli pensaan suojassa mökkiä ja sen pihapiiriä.

Sitten se hiljaa varovaisesti alkoi hiipiä lähemmäs, toivoen, ettei nälästä kurniva mahan meteli paljastaisi sitä.

Yhä lähemmäs ja lähemmäs hiipi Hiisku.

Vihdoin se oli mökin ovella.

Ovi oli raollaan.

28.11.2022 Eulaalia

 

Hiisku pujahti ovesta ja tassutteli urheasti tupaan, koettaen näyttää siltä, ettei sitä yhtään pelottanut. Tuvassa huivipäinen eukko hörppi mustaa, kuumaa höyryävää kahvia suuresta mukista. Pöydällä oli noesta mustaksi muuttunut kolhiintunut kahvipannu ja vanha emalikannu, jossa näytti olevan jotain valkoista.

Eukko huomasi kissan ja silmät ystävällisesti tuikkien hän hymyili kissalle.

"Tuleppas lähemmäs ystäväiseni, älä yhtään pelkää. Minä olen Eulaalia, yksi Satumaan noidista ja kiltti sellainen, ei sinun tarvitse pelätä. No, tule, tule. Nälkäinen sinä reppana taidat olla ja väsyneeltäkin näytät. Oletkos uusi asukas täällä?" noita puheli rauhoittavasti Hiiskulle, puuhatessaan matalalle vadille maitoa. "Haluaisit varmaan ihan syötävääkin ja laitetaan sinulle paikka missä levätä."

Hiisku huokasi syvään. Sille tuli kovin turvallinen olo.

 

29.11.2022 Aamulla

 

Noidalla oli tuvassa iso uuni, jonka päällistä sanottiin uuninpankoksi. Sinne Hiisku oli käpertynyt noidan virttyneeseen villatakkiin tehtyyn pesään. Uuni oli lämmin ja villatakki pehmeä ja turvallinen, niinkuin syli, ja Hiisku oli nukkunut makoisasti. Hiisku heräili, venytteli jäseniään pitkiksi, niinkuin vain kissa voi, avasi pienen vaaleanpunaisen suunsa haukotukseen ja kurnaisi hiljaa tyytyväisenä.

Noita oli istunut pöydän ääressä ja kurnaisun kuulleessaan, kääntyi kissaan päin, hymyili ja kehotti Hiiskua tulemaan aamupalalle pöytään.

Hiiskulla oli nälkä ja mielihyvin se hyppäsi pöydälle, jolle oli katettu sille ruokaa.

Tuli sihisi ja ritisi hellassa, aamuaurinko pilkisti puiden takaa, kun Hiisku-kissa ja noita Eulaalia murkinoivat puhelematta mitään. Välillä vain vilkaisivat toisiinsa ja hymylivät silmät tuikkien.

Lopulta Hiisku haastoi noidalle:" Kuule, sopisiko sinulle, jos jäisin asumaan tänne sinun luoksesi?"

Noita Eulaalia hymyili leveästi, otti pienen kissan syliinsä, silitti hellästi sen turkkia ja kuiskasi:

" Tottahan toki voit jäädä, sitä minä vähän toivoinkin." 

30.11.2022 LaaLaa ja Länkkäri

 

Hiisku ei ollut ainoa Sateenkaarisillalta Eulaalian luo vaeltanut.

Hiiskun tepastellessa pihalla, se tapasi kaksi kanaa.

Toinen oli isohko, pullea ja ruskea kuin maitosuklaa ja toinen pienempi, ison nyrkin kokoinen kirjava.

" Hei vaan, minä olen Hiisku ja olen vaeltanut kaukaa maapallolta Sateenkaarisillan kautta tänne. Maapallolla minulla oli ystävinä kaksi poikaa, Eetu ja Peeti, mutta täällä minulla ei vielä ystäviä ole. Keitä te olette?" tervehti Hiisku kanoja.

Kanat kakistelivat päätään, niinkuin kanat tekevät ja katselivat vuoroin toisella , vuoroin toisella silmällä Hiiskua. Sitten toinen kanoista kertoi, että hekin olivat tulleet maapallolta samalla lailla, kuin Hiisku. "Minä olen LaaLaa ja tämä pienempi on nimeltään Länkkäri. Meilläkin oli ihmisystävänä poika nimeltä Sisu. Sisua käydään joskus unisaduissa tervehtimässä. Tervetuloa Hiisku-kissa, me, minä ja Länkkäri voisimme olla sinun ystäviäsi. Eulaalian luona asustellaan ja täällä on hyvä olla."

"Eulaalian luona minäkin asun nyt," ilahtui Hiisku.

Kanat ja Hiisku hymyilivät toisilleen ja kanat lupasivat tutustuttaa Hiiskua mökkiin ja sitä ympäröivään ihmeelliseen satumetsään.

1.12.2022 Ajan kulua

 

Aika oli kulunut kuin siivillä. Kanan siivillä, vitsailivat usein LaaLaa ja Länkkäri ja nauraa kotkottivat vitsinsä päälle. Oikeastaan Satumaan aikaa ei edes pystynyt mittaamaan millään lailla. Kaikki vain soljui omassa järjestyksessään. Tuntui, kuin olisi kellunut keskellä unta. Kaikenlaista tapahtui: seikkailuja sattui, uusia satuja syntyi ja niitten myötä uusia asukkaita ja joskus saattoi päästä pujahtamaan Satumaahan omaa reittiä, niinkuin Hiisku, LaaLaa ja Länkkäri. Tuntui kuin tila ja aika ei olisi koskaan loppunut ja mukaan mahtui loppumattomasti kaikenlaista.

Hiisku oli nukkunut monen monta yötä pankolla, LaaLaa ja Länkkäri saaneet orren tuvan nurkkaan, niin että kaikki saattoivat olla yhdessä.

Silloin tällöin kanat pyöräyttelivät munia. Välillä oikeita, välillä suklaamunia ja kun ne kuulivat Hanhesta, joka muni kultamunia, nekin yrittivät, mutta eivät saaneet aikaiseksi kuin keltaisia voimunia.

Noitaa niiden touhut nauratti.

Hiisku yleensä loikoili pankolla, mutta nyt oli ollut kylmiä ilmoja, talvi oli ovella ja Eulaalian niskoja kolotti, niin että Hiisku usein kiertyikin noidan hartioille lämmittämään kuluneita kolottavia niskoja ja hartioita. Ja kehräsi tietysti samalla.

Ulkona häpsi lumihiutaleita. Joulu alkoi lähestyä. 

2.12.2022 Tonttukallion tonttu ja Elli-kissa

 

Lumisade oli yltynyt yöllä. Nyt lunta oli maassa ja taivaalle noussut aurinko kimmellytti hangen miljoonien timanttien tuikkivaksi valkoiseksi matoksi.

Hiisku loikoili pankolla, kanat potpottivat omia loputtomia juttujaan nurkan orrella ja noita tuijotteli ikkunasta ulos.

Äkkiä Eulaalialle tuli kiire laittaa nokinen kahvipannu hellalle porisemaan.

 " Tulee vieraita," noita touhotti toisille.

Hetken kuluttua eteisestä tosiaan kuuluikin tömistelyä, tuvan ovi avautui ja ovella seisoi tonttu, parta huuruten. Tontun vierellä seisoskeli pikimusta kissa.

" Terveppä terve tupaan! Terveisiä maapallolta, Suomen Inkerilän kylästä,tarkemmin sanottuna Tontukalliolta," huudahti tonttu. Minä ja kissani Elli, asustellaan siellä kallion kolossa. Meillä on naapureina Pietu, Jessi, Siina ja Iikka, mukavia lapsia. Ovat käyneet välillä kurkkimassa kallionkolosta, ollaanko sitä kotona. Mutta mitä ihmettä, täällähän tuoksahtelee kahvi!"

Ja Tonttu kissoineen rymisteli tupaan. 

3.12.2022 Millä joulupukki matkustaa

 

Tonttu istahti pöydän ääreen ja Eulaalia kiikutti sille ison kupin höyryävää kahvia.

" Mitäs maapallolle kuuluu? Olen ajatellut käväistä siellä taas keväällä, kun on jo lämmintä. Kanat saavat munia tuliaisia ja Hiiskun otan luudalle istumaan," noita höpötti. 

" Siellä on jo talvi, niinkuin täälläkin. Joulua odottelevat jo kovasti," tonttu kertoili kuulumisia. " Itse ajattelin käväistä joulupukkia tervehtimässä Joulumaassa, pikavierailu vain, alkaa olla niin kovasti jo kiirettä siellä. Utelias kun olen, olisin kysellyt, millä kulkupelillä pukki tänä vuonna aikoo liikuskella, vai vaihtaako kulkinetta välillä ?"

Hiiskua ja kanoja huvitti tontun tuumailut. Kaikkihan sen tiesivät, että pukki kulki reellä, jota porot vetivät.

Noitakin ihmetteli tontun juttuja.

" Kas, pukki saattaa kulkea eri maissa eri kulkupelillä. Suomessa vaikka reellä, Amerikassa pukin porot lentävät ja vetävät rekeä taivaalla, mutta miettikääpäs tätä: Uudessa-Seelannissa pukki saattaa surffata paikalle," tonttu selitti.

Nyt noitaa vasta naurattikin mielikuva surffaavasta joulupukista.

4.12.2022 Hiisku saa ajatuksen

 

Hiisku oli kuunnellut tontun turinoita puolinukuksissa, mutta sitten se sai ajatuksen. Sen silmät rävähtivät auki innostuksesta.

Hiisku kampesi jaloilleen. Se venytteli itsensä pitkäksi laiskanpulleasti ja harotteli neljää varvastaan, sillä erikoisena satukissana, sillä oli neljä varvasta viiden sijaan. Sitten se hyppäsi noidan olkapäälle niin, että Eulaalia ihan hätkähti ja melkein muksahti tuolilta lattialle.

" Mitä ihmettä Hiisku oikein puuhaat, kun tuolla lailla hypit niskaani?" noita pelästyi.

Kanat heristivät korviaan kuullakseen, mitä oli tekeillä. Ne katsoivat vuoroin vasemmalla, vuoroin oikealla, niinkuin kanoilla on tapana, kun ne eivät oikein tiedä mistä on kyse.

Hiisku puski hellästi noidan korvaa ja kehräsi :" Minä lähden tontun mukaan pukin luo, jos pääsisin pukin kyydillä katsomaan Eetua ja Peetiä jouluna unisatuun."

5.12.2022 Entäs kanat? Ja Elli?

 

Kanat melkein tipahtivat orreltaan kuultuaan Hiiskun tuumat.

Kiihtyneinä ne potpottivat ja höpisivät toistensa kaakatuksen päälle, että nekin haluavat lähteä mukaan.

Noita tuijotti kanoja tyrmistyneenä ja lopulta kysyi:" Miten ihmeessä te voisitte lähteä, ettehän pysty ohuilla varpaillanne tallustelemaan kylmässä lumessa. Jäätyy nokka ja jäätyy varpaat, sillä matka joulupukin luo ei ole helppo."

" Minä voin kantaa selässäni," sanoi Hiisku. 

" Et sinä jaksa kahta kanaa kantaa, vaikka toinen onkin niin pieni, että kämmenelle mahtuu, " intti noita.

Silloin tontun viereltä kuului hento naukaisu :" Minä voisin kantaa toista kanaa selässäni, sillä minäkin haluaisin käydä katsomassa jouluna Jessiä, Pietua, Iikkaa ja Siinaa. Minä hetken asuin heidän kanssaan ja on jo ikävä. Sitten pääsen omaan kotiin Tonttukalliolle siihen ihan lähelle, missä tontun kanssa asustellaan."

Se oli pieni musta Elli-kissa.

Tonttu ja noita katsoivat toisiaan. Suunnitelma tuntui syntyneen tuosta vaan, minkäs he sille enää mahtoivat.

" Olkoon sitten niin, mutta huomenna on lumimyrskypäivä, sitä ennen kukaan ei lähde minnekkään," Eulaalia tokaisi.

6.12.2022 Suuri lumimyrskypäivä

Aamulla tuuli. Alkoi tipahdella lumihiutaleita. Ensin hiljakseen, sitten sade yltyi pyryksi. Tuuli vinkui viimana nurkissa ja ikkunanpielissä.

Sisällä oli kuitenki lämmintä ja tuvan nurkassa olevasta puupinosta saattoi lisätä puita palamaan, ettei tarvinut lähteä ulos myrskyyn niitä hakemaan.

Pöydän ääressä kissat, kanat ja tonttu suunnittelivat reittiä joulupukin luo.

Noita etsiskeli ruokaa kaapista, kun lattianraosta ilmestyi otus, jolla ensisilmäyksellä näytti olevan yksi iso silmä ja monta jalkaa.

Otusta selvästi paleli ja noita vittilöi sitä lähemmäs tulisijaa. Honteloilla jaloillaan silmäotus honkkeloi lähemmäs ja paremmassa valossa paljastui hämähäkiksi.

" Lasse Lukki on nimeni," hämähäkki esittäytyi ja syvään huokaisten asettui lämmittelemään tulen lähelle.

Matkaa suunnittelevat eivät kiinnittäneet huomiota Lasseen ja hämähäkki seuraili sivusta suunnittelua.

Päivä sujahti illan hämärään. Ulkona tuuli oli tyyntynyt, lunta tuiskutti edelleen mutta hiljalleen lumisadekkin vaimeni ja loppui.

Eulaalia sytytteli kynttilöitä ja lyhtyjä, kun hämähäkki rykäisi ja aloitti puhumaan.

" Nyt kun joulu lähenee," se aloitti ja jatkoi:" niin olettekos kuulleet tarinaa, kuinka hämähäkit auttoivat köyhää perhettä?"

7.12.2022 Hämähäkki kuusessa

 

Kaikki hiljenivät kuuntelemaan hämähäkin kertomusta. Hämähäkki asetti pitkät jalkansa tukevasti, veti syvään henkeään ja aloitti kertomuksen.

"Joskus kauan sitten asui köyhä perhe mökissään. Talvi oli ollut oven takana jo kauan, ruokavarastot huvenneet melkoisesti, puupinot liiterissä vajenneet huolestuttavan mataliksi ja joulukin oli tulossa.

Lahjoja toki toivottiin edes muutama pukilta, sillä perheellä ei ollut rahaa ostaa mitään ylimääräistä. Joulukuusi oli noudettu läheisestä metsästä juhlan kunnniaksi, mutta koristeita siihen ei ollut. 

Tuvan nurkassa kuusi kuitenkin antoi joulun tuoksua ja juhlan tuntua, vaikkei oksilla ollut yhtään mitään. Ulkona oksilla oli ollut kaunis huurre, valkoisena oksat olivat hehkuneet, mutta sisällä huurre suli pois, lätäköiksi tuvan lattialle.

Perhe oli kuitenkin iloinen kuusen tuomasta joulun tunnusta.

Hämähäkki seurasi surullisena lattian raosta. Sen kävi sääliksi köyhää perhettä.

Hämähäkki kömpi takaisin koloonsa ja kutsui muita hämähäkkejä avukseen.

Kun perhe illalla kävi nukkumaan, hämähäkit kiipesivät koloistaan ja koko yön ne uurastivat kuusen luona kutoen seittejään. 

Aamun kajastaessa hämähäkit palasivat koloihinsa umpiväsyneinä.

Kun perhe heräsi, he eivät olleet uskoa silmiään.

Kuusi hehkui ja kimmelsi seitien peitossa kuin kuninkaan juhlavin joulukuusi.

Se oli hämähäkkien lahja köyhälle perheelle.

Monet muistavat tämän tarinan ja laittavat kuuseen hämähäkin koristeeksi kauniin tarinan muistoksi.

 

8.12.2022 Nahkahousut kuusessa

 

Hämähäkin kertomuksen jälkeen oli hiljaista. Kukaan ei tiennyt mitä sanoa, joku taisi pyyhkäistä vähän silmäkulmaansa muilta salaa.

Sitten tonttu rykäisi:" Mutta arvatkaapas, mitä minä olen nähnyt joulukuusessa?"

Kaikki katsoivat odottavasti tonttuun ja arvuuttelivat kuka mitäkin: omenoita, piparkakkuja, päärynöitä, lankakeriä ja taisipa kanat arvuutella höyheniä.

Tonttua nauratti. Ulkona oli alkanut taas tuulla ja se kuului puiden huminana ja ikkunanpielien kirskuvana valituksena.

Noita Eulaalia lisäsi puita uuniin ja kaikki keräätyivät tiiviimmin tontun ympärille.  Ei ollut vielä lähdön aika ja tontun tarina kiinnosti.

" No siis, " aloitti tonttu kertomuksen ja jatkoi:" Eräänä jouluna olin pukin matkassa. Sää oli yhtälainen kuin nyt, myrskyisä siis. Olimme olleet jakamassa lahjoja siellä täällä. 

Sitten tultiin Grönlantiin ja minä olin jo kylmissäni ja uuvuksissa. Nälkäkin oli, mutta toimet oli kesken. Mentiin ensimmäiseen taloon ja partani melkein tippui ällistyksestä, kun vilkaisin kuusta.Luulin näkeväni unta, väsynyt kun olin. 

Joulupukki vilkaisi minuun, nauroi ja sanoi, etten näe omiani, Grönlannissa on ihan tavallista nähdä kuusen koristeena pienet nahkahousut." 

9.12.2022 Mitäpä matkalle mukaan

 

Tontun kertomus aiheutti ensin ällistyneen hiljaisuuden, sitten kaikkia nauratti. Puhuiko tonttu nyt omiaan? Tonttu kuitenkin vakuutteli puhuvansa totta ja sitä itseäänkin nauratti muisto pienen pienistä nahkahousuista kuusessa.

Yö oli saapunut, pakkanen kiristynyt ja matkaanlähtijät miettivät, mitä pitäisi ottaa matkalle mukaan.

Tontulla oli toki hyvät ja lämpimät varusteet, mutta kissojen tassut olivat kylmälle arat, vaikka satumaan kissoja olivatkin. Kanat miettivät, että höyhenet kyllä lämmittävät, mutta entäs päälaella keikkuva heltta? Sehän paleltuu pakkasessa.

Eulaalia lisäsi puita tuleen ja tulen ritistessä, alkoi etsiä varusteita.

Ruokaa ja lepopaikkoja saisi varmasti Satumaan muilta asukkailta matkan varrelta, mutta lämmintä pitäisi keksiä päälle.

Tonttu istui uuninpankolla kissat vierellään ja heilutteli töppösten peittämiä jalan pötkylöitään.

Eulaalia penkoi kaapin toisensa jälkeen ja vihdoin hihkaisi: "Heureka! Nyt löytyi!"

10.12.2022 Pipot ja sukat

 

Viimeisestä komerosta Eulaalia oli viskonut lattialle lähes kaiken, mitä komerossa olikaan.

" Risojen sukkien, lapasten ja paitojen komero," nauroi Eulaalia.

"Katsokaas nyt," noita jatkoi:" Lapasten kärjistä saadaan kanoille pipot ja peukaloista kissoille villasukat. Nahkarukkasista otetaan myös peukalot ja niistä kissoille sukkien päälle nahkaiset töppöset. Nyt tonttu sinäkin alas sieltä pankolta ja saksimaan tarvikkeita."

 Pienen tuvan täytti hälinä, saksien suihke ja naurunremahdukset,  kun kokeiltiin kanoille pipoja ja kissoille sukkia.

Yö oli jo myöhäinen, kun viimein kaikki oli saatu valmiiksi.

Koko porukka oli niin uupunut, että jokainen köllähti uneen heti, kun pää osui tyynyyn, paitsi kanat jotka saivat päänsä juuri ja juuri siiven alle, ennenkuin uni valtasi niittenkin silmät.

Täysikuu taivaalta kurkisti sisään ikkunasta ja hymyili leveästi uneksijoille.

11.12.2022 Matkaan

 

Aamulla kaikki heräilivät innosta puhkuen, söivät tuhdin aamupalan ja pukivat lämpimästi ylleen.

Jännitys kihelmöi vatsanpohjassa kuin pienet muurahaiset.

Kanoilla pipot törröttivät helttojen suojana, kissoilla oli lämpimästi tassut ensin sukissa ja sitten sukkineen tossuissa. Tonttu tarkisteli vielä reppunsa, oliko siellä kaikki tarpeellinen ja tarpeetonkin, koska joskus sattui niin, että tarpeeton muuttuikin hyvin tarpeelliseksi. Siksi piti kaikkea olla mukana.

Viime tingassa Eulaalia sujautti kissojen päälle villapaidan hihasta leikkaamansa hihan tyngät, ettei kissojen vatsaa palelisi matkalla. Kummallekkin kyljelle Eulaalia oli ommellut pienet taskut, joihin kanat saivat jalkansa lämpimään.

Pieni Länkkäri-kana ratsasti Elli-kissan selässä ja LaaLaa istuskeli Hiiskulla.

Tonttu otti ryhmysauvansa nurkasta, avasi oven ja astui ulos muu seurue perässään.

Tonttu seisoi hetken ja tutkaili talven kylmää ilmaa, otti ensimmäisen askeleen narskuvalla lumella.

Matka joulupukin luo, Satumaan Joulumaahan alkoi. 

12.12.2022  Kuka seuraa

 

Talvinen päivä oli aurinkoinen. Lumi kimalteli niin, että matkalaisten silmiä aivan häikäisi. Hanki kantoi mukavasti ja taakse jäi vain keveät tontun ja kissojen jättämät jäljet.

Jäljet huomasi eräs Satumaan asukas, joka myös käytti saappaita. Tokihan saappaita käytti monikin, mutta tämä oli suorastaan ylpeä omistaan. Otuksella oli myös lierihattu, jossa oli iso sulka.

Otus tuijotti tontun ja kissojen jälkiä ja mietti, mikä kummallinen kulkue edellä eteni.

Hiljaa hiippaillen se päätti lähteä seuraamaan.

Välillä se varovasti kurkisteli pensaiden ja puiden välistä, näkisikö kulkijoita.

Sitten se pysähtyi. Sen viiksikarvat väpättivät, se tunsi savun hajua ja mietti mitä oli tekeillä.

Se kurkisteli yhä enemmän kaula pitkällään ja huomasi tulen loimitusta suojaisalla paikalla ja seurueen nuotion ympärillä lämmittelemässä ja eväitä syömässä.

13.12.2022  Kissa saappaissa

 

Otus mietti, ettei seurue, vaikka näyttikin kummalliselta, ollut vaarallisen näköinen. Se oli hyvä, koska otus oli unohtanut pienen miekkansa kotiin.

Uteliaana se päätti käydä juttusilla selvittääkseen, keitä kulkijat olivat ja minne matkalla keskellä talvista metsää.

Nuotiolla olijat hätkähtivät, kun pensas kahahti ja sieltä astui esiin kissa. Kissa, joka kulki kahdella jalalla ja jaloissa oli nahkasaappaat ja päässä kissalla oli sulkahattu.

Kissa otti hatun päästään ja kumarsi:" Hyvää päivää arvon kulkijat, minä olen Saapasjalkakissa ja mietin minne kummaan, te olette matkalla kylmässä talvisäässä keskellä metsää? Ja keitä te oikeastaan olette ?"

Hiiskun ja Ellin silmät laajenivat hämmästyksestä, olivathan he kuulleet suuresta Saapasjalkakissasta, sen urheudesta ja pelottomuudesta, ja nyt he näkivät tämän omin silmin.

Kanoja jännitti ja ne sujauttivat päänsä piiloon siiven alle. 

Tonttu pyysi tulijaa istumaan nuotiolle heidän kanssaan ja kertoi sitten minne olivat matkalla. Ja olisiko herra Saapasjalkakissa niin ystävällinen, että kulkisi tovin matkaa heidän kanssaan, kun metsä oli matkalaisille hieman vieras ja jännittävä.

14.12.2022  Kuninkaan linna

 

Saapasjalkakissaa ei tarvinut pyytää kahdesti. Tottahan toki se auttaisi. Sitten se mietti hetken ja sanoi:" Kuulkaapas, kun minä olin oikeastaan matkalla kuninkaan linnaan juhliin, jotka ovat tänään, ja ne ovat tässä matkan varrella, niin mitäs jos mentäisiin kaikki yhdessä. Kohta on ilta, ja teidänkin pitää löytää paikka, jossa nukkua ja syödä ja mikä olisi hienompaa kuin kuninkaan linna?"

Ehdotus kuulosti houkuttelevalta ja yhteistuumin päätettiin lähteä linnan juhliin.

Nuotio sammutettiin ja kiirehdittiin matkaan.

Oli jo pimeää, kun metsän reunalta alkoi kuulua musiikkia, hälinää, puheen sorinaa, huudahduksia, naurua, kaikkea juhlan ääniä.

Pimeässä linnan pihalla tanssivat soihdut ja loivat valoja ja varjoja joka puolelle.

Matkalaiset olivat ihastuksesta sanattomia.

Saapasjalkakissaa hymyilytti.

"Tulkaahan nyt," se kehotti toisia seuraamaan itseään linnaan.

15.12.2022  Kuningas

 

Kanoja jännitti. Niitä kyllä tuntui jännittävän aina ja ihan mikä tahansa.

" Meidän on saatava pipot pois ja höyhenet järjestykseen, ennen kuin tavataan kuningas, eihän kuninkaan eteen voi suttuisena mennä." kanat hätäilivät.

Kissatkin halusivat sukia turkkinsa ja tonttu kammata partansa ennen juhliin menoa.

Saapasjalkakissa mietti hetken. Sitten se ohjasi seurueen huoneeseen, jossa oli nukkumapaikat kaikille ja selitti, ett siellä voisi siistiytyä ja myöhemmin nukkua yön yli.

Jonkin ajan kuluttua linnan juhlasaliin asteli kiiltäväturkkinen Hiisku, säihkyväsilmäinen Elli, LaaLaa ja Länkkäri kanarouvien arvokkuudella ja viimeisenä lompsi tonttu parta kammattuna.

Kaikki kävivät tervehtimässä kuningasta, joka kehotti matkalaisia liittymään juhlakansaan ja maistelemaan kaikkia herkkuja.

Hiisku ja Elli tanssivat kissanpolkkaa koko illan, kanat veivasivat kanatanssia, tonttu kierteli vaihtamassa kuulumisia milloin kenenkin kanssa ja kaikki söivät niin että napa ritisi.

Ilta sujui nopeasti, niinkuin aina aika kulkee, kun on hauskaa. Tuli nukkumaan menon aika ja jokainen kellahti pehmeään vuoteeseensa, jopa kanatkin menivät peiton alle.

Utelias Satumaan kuu kurkisti taas ikkunasta ja hymyili kuullessaan unen tuhinan ja pätkittäiset kuorsaukset huoneesta.

16.12.2022  Seuraavana päivänä

 

Makuukamarissa oli hiljaista ja lämmintä, sängyt pehmeitä, kuin untuvaiset pilvet ja kaikki nukkuivat sikeästi pitkälle seuraavaan päivään.

LaaLaa heräsi ensimmäisenä. Se potpotteli uniselle Länkkärille, että tämäkin heräisi. Hiisku nukkui selällään ja kuorsasi. Elli oli käpertynyt tontun kainaloon.

LaaLaa vilkaisi ulos. Taivaan vallat, ulkonahan oli jo puoli päivä, se tajusi. 

" Herätkää, herätkää, ulkona on jo puolipäivä, kello vaikka mitä. Miten ehditään jatkaa matkaa, kun nukuttiin näin kauan," se hätäili suureen ääneen.

Toisetkin havahtuivat ja jokainen mietti, mitä nyt tehtäisiin. Syödäkkin piti vielä ehtiä.

Linnan salissa, siellä missä oli tanssittu ja riemuittu, oli pitkiä pöytiä täynnä ruokaa. Juhlavieraita istui syömassä pienissä pöydissä lautaset ruokaa pullollaan.

Matkalaiset kasasivat omat lautasensa ja siirtyivät syömään pyöreään pöytään. Syödessään he pohtivat kuinka jatkaa matkaa.

Kuinka ollakkaan, itse kuningas ohitti pöytää ja kuuli ongelman. 

Kuningas oli kiltti kuningas ja halusi auttaa. Hän istuutui tyhjälle tuolille ja sanoi:" Minulla olisi teille ehdotus matkaa varten, kuulkaahan tätä..." 

17.12.2022 Pegasos

 

" Huomasitteko eilen vieraiden joukossa kahta hevosta? Toisella oli kaunis sarvi ja toisella siivet selässään. Yksisarvinen on jäämässä vierailemaan vielä muutamaksi päiväksi, mutta siivekäs, Pegasos nimeltään, on kiirehtimässä runoilijan luo, kas kun runoratsu on ammatiltaan. Voitaisiin kysyä, pääsisittekö jonkun matkaa Pegasoksen selässä. Hän kun lentää, niin on nopeampaa matkantekoa, kuin jalkaisin. Pegasosta ei haittaa pimeyskään, hän on tottunut kulkija ja lentää usein halki pimeän avaruuden."

Kyyti kuulosti jännittävältä ja seikkailu runoratsun selässä kiehtoi kaikkia.

Päätettiin suostua kuninkaan ehdotukseen, jos vain runoratsulle asia kävisi.

Hämärä oli syöksymässä pimeyteen, kun Pegasos odotti matkalaisia linnan pihalla. Se näytti suurelta ja kauniilta. Sen siivet säihkyivät linnan pihan soihtujen liekehtivässä valossa.

Ystävällisesti se auttoi kissat, kanat ja tontun selkäänsä. Sen siipien välissä oli turvallinen olla, hevosen selkä lämmitti jalkoja ja sen harjaan saattoi kietoutua, jos paleli tai pelotti.

Pehmeästi hörähtäen hevonen levitti siipensä ja suurin suhisevien siiveniskuin se alkoi kohota korkeuksiin matkaajat selässään.

Mutta minne jäi Saapasjalkakissa? Sillä oli niin hauskaa linnan juhlissa, että se jatkoi matkaansa vasta pääsiäisenä.

18.12.2022  Avaruudessa

 

Pegasos nousi yhä korkeammalle ja kohta oltiin mustassa, loppumattomassa avaruudessa. Hiiskua ja Elliä vähän pelotti moinen äärettömyys, mutta kerrankin kanat eivät jännittäneet. Ne nukkuivat pää siiven alla ja uneksivat kesästä. Tonttu loikoili hevosen leveällä selällä ja katseli ohikiitäviä tähtiä, meteoriittiparvia, planeettoja, kaikkea mitä avaruudessa voi vain ollakkaan.

Kuu uiskenteli tähtimeressä ja jossain kaukaa saattoi nähdä auringon.

Pegasos lensi rauhallisesti väistellen kaikkea ja pärskien välillä avaruuspölyn kutittaessa sieraimia.

Hiisku ja Elli arvuuttelivat tähtikuvioita. Tuolla ainakin on Otava ja tuolla Iso-Karhu.

Mutta Pegasos lensi kohti aamutähti Venusta. Siellä oli sen määränpää hetkeksi, sieltä se jatkaisi pienen levon jälkeen eteenpäin.

Aamutähti Venuksella oli pieni majatalo kulkevaisia varten. Siellä sai hetken levättyä, tai miksipä ei pidempäänkin, sai syödä ja siellä usein näki tuttuja matkalaisia.

" Uskon, että saatte aamutähden majatalosta kyydin eteenpäin Joulumaahan, minä en ole sinne matkalla valitettavasti," puheli Pegasos tontulle.

Vihdoin näkyi aamun kajo ja kirkas tähti tuikki keskellä sitä.

Oltiin saavuttu aamutähti Venukselle.

19.12.2022 Majatalossa

 

Aamutähti Venuksen majatalo oli tontulle tuttu paikka. Pukin tontut levähtivät ja aterioivat usein matkoillaan siellä ja vaikka tonttu olikin metsätonttu ja asusti kallionkolossa maapallon Inkerilässä Elli-kissan, haltijoiden ja toisten metsätonttujen kanssa, niin matkoillaan se oli pysähtynyt majatalossa useamman kerran ja tutustunut pukin tonttuihin.

Hiisku, Elli, LaaLaa ja Länkkäri kurkistelivat uteliaina runoratsun siipien lomasta majataloa. Pegasos laskeutui oven eteen ja matkalaiset kiittelivät kovasti sitä matkasta.

Kanat hypähtivät maahan, kissat varovaisesti, niinkuin kissat tapaavat tehdä, kun vähän arastuttaa, mutta tonttu tömähti tomerasti hevosen selästä ja marssi rehvakkaasti ovelle ja siitä sisälle toiset perässään.

" Terveppä terve taloon," kailotti tonttu suureen ääneen:" Terveisiä kuninkaan linnasta!"

" Tervehdys teillekkin ja tervetuloa matalaan majaan," vastaili isäntä: " Olisi joulupuuroa tarjolla tänään."

" Kyllä meille kelpaa," tuumivat matkalaiset ja saivat jokainen kulhon puuroa eteensä.

Syödessään ne katselivat ikkunasta mustaa avaruutta, jonka halki säihkyvä runoratsu Pegasos jatkoi matkaansa runoilijan luo.

20.12.2022 Mitä nyt tehdään?

 

Syötyään matkalaiset pohtivat, miten matkaa saisi jatkettua.

Joulu olisi jo muutaman tovin kuluttua ja matkaa Joulumaahan pukin luo, kukaan ei osanut arvioida.

LaaLaa ja Länkkäri istuivat tuolin selkänojalla kuin orrella ja potpottivat huolestuneesti pipot vinossa. Hiisku nosti käpäläänsä ja käski kanoja olemaan edes hetken hiljaa, Elli mietti suruissaan, ehisivätkö he kuitenkaan pukin luo. Tontun katse harhaili milloin muissa vieraissa, milloin ikkunan maisemissa.

Ei ollut ketään auttamassa, eikä mitään keinoa jatkaa matkaa.

Pääsisikö tervehtimään omia rakkaita, näkisikö tonttu koskaan enää Tonttukalliota, sen asukkaita ja lapsia, jotka ohimennessään kurkistelisivat kallionkolosta, onko tonttu kotona.

Hiiskua ja Elliä itketti, LaaLaa ja Länkkäri riiputtivat päätään surullisina.

Ulkoa kuului kellon kilkatus. Oven eteen pysähtyi reki.

Tontun ilme kirkastui.

21.12.2022  Punanenäinen poro

 

Majatalon ovi aukesi. Sisään tulvahti kylmän saattelemana uljassarvinen poro.

Hiiskun ja Ellin suut loksahtivat apposen auki hämmästyksestä, kanat alkoivat loputtoman potpotuksensa, josta kukaan ei koskaan saanut mitään selvää.

Oliko poro ollut kolarissa, vai törmännyt seinään, kun sen nenä oli suuri, pyöreä ja punainen?

Tonttu ei ällistynyt vaan ryntäsi poroa halaamaan.

Hiisku ihaili tonttua, tämähän ei pelännyt mitään ja tuntui tuntevan ihan kaikki.

Tonttu jutteli poron kanssa ja lopulta tuli kertomaan toisille, että poro oli Petteri Punakuono, joulupukin poro ja sattumalta matkalla pukin luo Joulumaahan. Ja että he pääsisivät reellä loppumatkan, kunhan poro olisi vähän levähtänyt.

" Mutta ehditäänkö ajoissa, että päästään aattona pukin kyytiin?" hätäili Hiisku.

Petteri ja tonttu purskahtivat nauruun. " Kuulehan Hiisku, niin nopeassa kyydissä et koskaan ole ollut, kuin Petterin vetämässä reessä." naureskeli tonttu.

22.12.2022  Kohti joulumaata

 

Petterillä ei ollu aikaa kauan huilimiseen majatalossa.

Niin kuin Hiisku miettikin, aikaa jouluaattoon ei ollu paljoakaan ja koko ajan aika kului vähemmäksi.

Syötyään ja hetken levähdetyään Petteri ilmoitti lähdön koittaneen.

Matkalaiset tungeksivat rekeen ja siellä vällyjen alle lämpimään, Petteri asettui reen aisojen väliin ja aisat sujahtivat kuin taiottuna sen selkään. Tonttu istui kuskin penkille. 

Rekiretki halki avaruuden kohti joulumaata saattoi alkaa.

Taas mentiin halki tähtimeren, ohi revontulten, laskeuduttiin pitkin linnunrataa. Matka sujui  nopeasti, nopeammin kuin matkaiset olisivat uskoneetkaa, ja äkkiä alla häämötti Satumaan Joulumaa.

Pimeässä näkyi alhaalla valoja, lähemmas tultua kuului iloista hälinää, tonttuja tuntui vilistävän joka puolella.

Petteri laskeutui alemmas, reen jalakset osuivat maahan. 

Oltiin perillä Joulumaassa.

23.12.2022 Joulumaa

 

Tonttuja vilisi jokapuolella, kiirettä oli valtavasti ja kesti tovin, ennenkuin matkalaiset saivat vastauksen missä pukki oli, että pääsisi kysymään mahtuisiko pukin matkaan.

Tonttu oli jo melkein unohtanut miksi se aluperin halusi nähdä joulupukkia, mutta sitten se muisti, että sitä kulkupeliähän se tuli kyselemään, että millä se pukki aikoi liikkua tänä jouluna.

Pukkia tontun uteliaisuus huvitti. 

" Tulkaahan katsomaan, mitä kaikkea minulla on tallissa," pukki sanoi ja avasi tallin oven.

Tallissa oli vaikka mitä menopeliä. Oli kuorma-autoja, rekiä, helikoptereita, potkukelkkoja ja vaikka mitä ja sitten se hauskin, surffilauta.

LaaLaa ja Länkkäri ihastuivat helikopteriin, sen kyydissä voisi kuvitella lentävänsä itse korkealla taivaalla.

Hiisku ja Elli pitivät reestä. Siinä oli lämmin välly, jonka alle voi mennä kerälle, jos palelee.

Tonttu taas hypisteli ihan kaikkea.

Kysymykseen pääsisivätkö matkalaiset huomenna pukin kyytiin, pukki tokaisi:" Tottahan toki. Reki näyttää pieneltä, mutta se on taikareki ja sinne mahtuu kaikki mitä ikinä tarviikaan. Mutta nyt menkää nukkumaan, huomenna on tosi aikainen herätys."

Matkalaiset eivät millään tahtoneet saada unen päästä kiinni. 

Jokainen ajatteli vain :" Huomenna..."

24.12.2022 Jouluaatto

 

Odotettu päivä valkeni.

Pukin reki oli pakattu, poro valjastettu reen eteen Petterin taakse. Innoissaan porot kuopivat lunta. Joko lähdettäisiin? 

Hiisku, Elli, LaaLaa, Länkkäri ja tonttu kyyhöttivät reessä vällyjen alla.

Matka saattoi alkaa.

Matka sujui kuin taiottuna, ei ehtinyt nähdä oikein mitään, kun kaikki sujahti niin nopeasti ohi.

Hiiskun joulupukki päästi reestä Eetun ja Peetin luona, LaaLaan ja Länkkärin, Sisun kodin luona ja Ellin ja tontun pukki tiputti kyydistä Jessin, Pietun, Siinan ja Iikan kodin lähellä, Tonttukallion luona.

" Muistakaa Satumaan Hiisku, LaaLaa ja Länkkäri, että teidät vien takaisin reellä, Elli ja tonttu palaavat puolestaan omaan kotiinsa Tonttukallioon," muistutti pukki.

Aattoyönä Hiisku-kissa kävi unisadussa lipaisemassa Eetua poskelle, Peetiä poskelle ja se oli onnellinen kun pojat hymyilivät unissaan pehmeän karheasta nuolaisusta poskellaan.

LaaLaa ja Länkkäri asettuivat nukkuvan Sisun tyynylle ja silittelivät siipisulillaan hiuksia.

Sitten niistä tuntui, että joku oli hereillä ja tiesi kanojen olevan vierailulla.

Ne kipittivät toiseen huoneeseen. Siellä oli häkkisänky ja sängystä heitä katseli pieni poika ja vilkutti.

Minä olen Vilho, poika ajatteli ja koska kanat olivat satumaan kanoja, niin ne kuulivat sanat ja toivottivat hyvää joulua pojalle.

Elli-kissa tassutteli valkoisen talon luo. Se pujahti Jessin uneen, nuolaisi ja kehräsi tytölle, siirtyi Siinan uneen ja kehräsi ja nuolaisi, se siirtyi Pietun uneen ja taas se kehräsi ja nuolaisi ja vielä se siirtyi Iikka-pojan uneen nuolaisi, kehräsi ja huiskautti vielä pehmeästi hännällään pojan poskea.

Lopulta Elli tassutteli tontun luo, joka odotti kuusen alla, ja ne taivalsivat omaan kotikoloonsa Tontukallioon.

Hiisku, LaaLaa ja Länkkäri matkasivat noita Eulaalian luo, jolla olikin jo kova ikävä.

HYVÄÄ JOULUA