" Se Suttu lähti seikkailemaan metsään ja sitten se tuli omaan kotiinsa."
Peeti 5-vuotta
Suttu
Pieni kissanpoikanen katseli ympärilleen metsässä. Kaikkialla oli mustikan ja puolukan varpuja, jotka olivat pientä kisua paljon suurempia. Joillain kohdin, vielä korkeammat juolukan varret tavoittelivat puitten korkeuksia, tai siltä kissanpoikasesta ainakin tuntui.
Aurinko lämmitti sen turkkia, linnut pitivät sirkutusta ja metsä oli täynnä jännittäviä tuoksuja.
Kissanpoikanen oli vielä kovin pieni, mutta sitäkin uteliaampi tassutellessaan pehmeän sammalen päällä, tunkeutuen yhä syvemmälle metsän uumeniin.
Se oli ollut jo jonkin aikaa metsässä, vähän alkoi jo olla nälkäkin ja se alkoi etsiä katseellaan maalaistalon liiteriä, jota se piti kotinaan. Missään ei kuitenkaan taloa liitereineen näkynyt ja pentua alkoi vähän pelottaakin.
Se painautui sammalmättäälle kerälle ja sen silmäkulmasta kierähti kristallinkirkas kyynel, kuin pieni kastehelmi.
Hiisku
Satumaan Hiiskulla oli tylsää.
Jos nyt Satumaassa voi olla tylsää, niin Hiiskulla sitä oli äärettömästi.
Pääsiäinen oli tullut ja mennyt ja kevät oli edennyt mukavasti, mutta Hiiskulla oli tylsää, eikä sitä juurikaan kiinnostanut koko kevät.
Se kulki noita Eulaalian perässä ja mourusi kurjuuttaan, niin, että noita oli menettää järkensä. " Älä viitsi narista," noita yritti komentaa kissaa, mutta sai takaisin vain yrmeän tuijotuksen ja entistä syvemmäm mourun.
Hiiskun mielestä tylsyyttä oli kestänyt ainaki sata vuotta, tai tuhat, ihan se ei ollut varma asiasta. Noitaa nauratti:" Ai yhtä kauan kuin prinsessa Ruusunen nukkui?"
Hiisku tuhahti ärtyneenä ja kapusi häntä ylväästi pystyssä tuijottamaan ikkunasta ulos, josta se näki silinteripäisen hahmon lähestyvän noidan mökkiä.
Se oli taikuri Harlekiini, noita Eulaalian hyvä ystävä.
Taikuri Harlekiini
Taikuri Harlekiini koputti ovelle, avasi ja astui sisään.
Harlekiini sipaisi korkean silinterinsä päästään ja nappasi hatusta kauniin kukkakimpun, jonka ojensi hymyillen noidalle.
"Kaunista kauniille," Harlekiini lausui Eulaalialle.
Noita kiitteli ja asetteli kukat maljakkoon.
Hiiskua ärsytti. Miksei taikuri tuonut sille mitään, mikä olisi piristänyt sen mieltä. Mutta taikuri Harlekiini ei olisi ollut Satumaan etevin taikuri, ellei hänellä olisi ollut jotain Hiiskullekkin. Viitta vain hulmahti kun taikuri kääntyi kissan puoleen ja sanoi:" Kuulehan Hiisku. Kuulin, että sinulla olisi tekemisen puutetta lähes sata, ellei tuhat vuotta, joten sinulle olisi tehtävä ja tärkeä olisikin."
Hiiskun tärkeä tehtävä
Hiiskun korvat nousivat salamana pystyyn ja sen silmät tuikkivat uteliaina taikurin puhuessa.
"Maapallolla on pieni kissanpoikanen vailla suojelusenkeliä ja Satumaan kuningas ajatteli, että voisitkohan sinä ottaa pestin siksi aikaa, kun poikasen asiat selkenevät?"
"Mutta miten ihmeessä pääsen maapallolle ja löydän oikean kissanpennun?" Hiisku ihmetteli.
Hiisku oli täynnä kysymyksiä ja taikuria alkoi naurattaa kissan innokkuus. "Hiisku-hyvä, siksihän kuningas lähetti minut tänne, enhän minä turhaan ole Satumaan vanhin ja taitavin mestari taikomisessa. Minä autan sinut matkaan, mutta nyt olen hiukan uuvuksissa, taiat vievät voimia jo tässä iässä, joten nyt lepäämme ja huomenna jatkamme asiasta."
Ohjeita matkalle
Yöllä Hiiskun oli vaikea nukkua. Jännitys valtasi mielen ja Hiisku mietti kaikkea, mitä tulisi tapahtumaan.
Aamupalakin tuntui takertuvan kurkkuun ja pienet käpälät vapisivat jännityksestä.
Ennen lähtöä taikuri antoi ohjeita:
"Hiisku, muistathan, että ainoa, joka sinut näkee, on pieni kissanpoikanen, ei kukaan muu, koska olet enkelikissa. Sinun on kerrottava poikaselle kuka olet ja että olet auttamassa, ettei pieni pelästy. Ja muista tarkkaan, että olet ainoastaan sen aikaa maapallolla, kun pikkuinen tarvitsee suojaa. Olet kuitenkin Satumaan oma Hiisku. Täältä vain lähetetään välillä apuja, mutta kun pentu on turvassa, palaat takaisin Eulaalian kissaksi. Kyllä sinä selviät hienosti, osasithan ajallaan tulla tännekin ihan itse."
Halki kaikkeuden
Ohjeet annettuaan ja noidan halattua tiukasti Hiiskua, taikuri mumisi jotain salaista loitsua, heilautti tähtien kirjomaa viittaansa ja Hiisku tunsi kohoavansa huimaa vauhtia ylös Satumaan taivaalle, yhä korkeammalle mustaan äärettömään avaruuteen, ohi planeettojen, erilaisten aurinkojen, suuren juustonkeltaisen kuun, saapuen Sateenkaarisillalle, ohittaen sen syöksyäkseen linnunradalle. "Linnunrata, Milky way, maitotie," mietti Hiisku yrittäen lipaista avaruuden maitoa, kuitenkaan onnistumatta siinä.
Hiisku kiisi kohti maata ja lopulta se tömähti metsään pehmeälle sammalmättäälle.
"Olipas se matka," se tuumi.
Sitten se valpastui.
Se ei ollut yksin.
"Suttu on tositosi söpö ja sen silmät on tosi kauniit ja se on mustavalkonen. Tosi söpö ja se tuntuu tosi pehmeältä."
Peeti 5-vuotta
Hiisku ja Suttu
Hiisku istua tönötti sammalella ja mietti, missä kummassa se oli.
Metsässä kyllä, mutta missä metsä sijaitsi?
Satumetsä se ei ollut, sen Hiisku ymmärsi, mutta muuten sen pää oli hurjasta matkasta pyörällä.
Ja oliko tämä joku, joka oli käpertynyt sammalelle kerälle, se pentu, jota Hiiskun piti suojella?
"Heipä hei," se sanoi varovasti pienelle mustavalkealle kerälle ja jatkoi:" Minä olen Hiisku, kuka sinä olet? Minua ei tarvitse pelätä olen ihan kiltti enkelikissa."
Karvakerä nosti päätään ja kauniit surulliset kissansilmät tuijottivat Hiiskua.
"Ei minulla ole nimeä ja taidan olla eksynyt," pieni kissa vastasi hiljaa.
Pelastusoperaatio
Hiisku arvasi, että tässä oli kissanpentu, jonka vuoksi se oli lähetetty maahan.
Pentu kertoi tarinaansa: liiteristä, jota se piti kotinaan, sisaruksista, joista se ei tiennyt, missä ne olivat, mahassa kurnivasta nälästä ja vilusta, joka öisin kietoutui sen pienen kehon ympärille. Ja siitä kuinka välillä maailma tuntui pelottavalta.
Hiisku kuunteli sydän käpristyen. Kyllä se tiesi, mistä pentu puhui, olihan se itsekin ollut koditon, ennenkuin ihmisperhe oli ottanut sen kotiinsa. Kodissa oli lämpöä, ruokaa, ihmislapset Eetu ja Peeti, ihmisäiti ja ihmisisä, kissaystäviäkin oli ollut. Kodissa Hiisku oli ollut onnellinen, mutta sitten siitä tuli lopulta Satumaan Hiisku.
"Hei, älä pelkää," se sanoi pennulle," Kyllä me saadaan sinullekin koti, missä on hyvä olla. Mietitään vähän. Hmmmm, mitä jos lähdetään ensiksi täältä metsästä pois?"
"Mennään vaan," vastasi pentu jo vähän iloisempana.
Loukku
Kissat kulkivat pois metsästä ja kohta näkyikin liiterin kulma.
Kuului ihmisten ääniä. Äänet tuntuivat kumman tutuilta Hiiskun korviin ja äkkiä se ymmärsi.
Tuo nopeasti höpöttävä naisen ääni oli varmasti ihmisäidin ääni, matala rauhallinen ihmisisän ja voi iloa ja riemua, poikien äänet Eetun ja Peetin, Hiiskun rakkaiden ihmislasten puhetta.
Lämmin tunne täytti Hiiskun ja se vakuutteli kissanpennulle, ettei tarvitse pelätä, kaikki järjestyy kyllä.
Liiterin luona oli kumma laatikko, jonka sisällä oli ruokaa.
Pentua pelotti, mutta Hiisku luotti siihen, että laatikosta koituisi pelkkää hyvää.
"Mene vain sisälle laatikkoon," se kehotti pentua,"Älä turhaan pelkää, minä olen koko ajan sinun kanssasi."
Kissat tassuttivat laatikkoon ja niiden takana luukku sulkeutui.
Loukussa
Laatikko oli loukku, jonka luukku tosiaan oli napsahtanut kiinni ja kissanpentu oli sisällä Hiiskun kanssa, pääsemättä ulos.
Pentua pelotti ja se painautui tiukasti Hiiskun kylkeä vasten.
Hiisku rauhoitteli kissanpoikaa ja kuunteli lähesyviä ääniä.
Hiisku tunnisti äänet ja oli riemuissaan, koska nyt se tiesi, että kissanpojalla ei ollut enää mitään hätää.
Äkkiä loukkua nostettiin ja ystävälliset kasvot painautuivat verkkoa vasten.
" Kappas vaan, täällähän on kissanpentu, tulkaapa pojat katsomaan ja eiköhän sitten lähdetä kotiin," sanoi ääni hellästi.
"Yks kissa meiltä lähti omaan kotiin. Sen nimi oli Beethoven, mut äiti sano sit Hesburgeriks."
Peeti 5-vuotta
Kotimatka ja kotona
Matkalla Hiisku selitti kissanpennulle, että sekin oli ollut koditon ja monta sen kissakaveria myös, ja että ihmisperhe hoiti kissoja ja pentuja ja etsi omat kodit, ja joskus saattoi käydä niin, etä saikin jäädä perheeseen, niinkuin Hiiskulle oli käynyt. Ei hullumpaa elämää, oli lämmintä, ruokaa ja sai leikkiä ja vaikka vain makoilla laiskana. Eikä tarvinut pelätä mitään.
Matka päättyi keltaisen talon pihaan. Hiiskukin tunsi olevansa kotona ja melkein unohti olevansa nykyisin Satumaan Hiisku ja vain vierailulla maapallolla.
Laitetaan kissanpentu pesuhuoneeseen, niin se tottuu hiljalleen," sanoi ihmisäiti.
Markka
"Ompas outo paikka," mietti kissanpentu. Jalkojen alla lattia oli lämmin, valot valaisivat mukavasti ja keskellä lattiaa oli ruokakuppi, jossa oli ruokaa.
"Syö vaan ," kehotti Hiisku pentua.
Kissanpentu söi hyvällä ruokahalulla, vilkaisemattakaan ympärilleen.
Äkkiä se kuitenkin pelästyi.
Saunasta kömpi isoin kissa, mitä pentu oli ikinä nähnyt, eikä Hiiskukaan, edes Satumaassa, ollut niin valtavaa kissaa nähnyt.
Iso, musta kissa tuli lähemmäs. Se oli jo vanha ja näki, että se oli monet tappelut joutunut käymään läpi. Sen korvat olivat arpeutuneet ja vähän repaleiset ja hampaita puuttui.
Kissa oli kuitenkin sangen kiltti.
"Markka on nimeni," se esittäytyi:"Älä pelkää, olen kiltti kissa ja muutenkin täällä on turha pelätä, hyvä koti tämä on elää ja olla. Itse asuin vuoden saunassa, kun minua pelotti, nyt asustelen vihreässä laatikossa keittiön pöydän alla. Tervetuloa pikkuinen."
"Suttu kiipeilee verhois ja se kiipes ihan tonne ylös. Sit se leikkii painia ja me leikitetää Suttua."
Peeti 5-vuotta
"Laitetaan sen nimeksi Suttu, kun se on vähän tommonen sotkunen," ihmisperhe naureskeli kissanpennulle.
Hiiskua kukaan ei nähnyt, olihan se suojelusenkelikissa Sutulle. ja nyt kun Hiisku sai Sutun asiat kuntoon, se saattoi hyvillä mielin palata Satumaahan noita Eulaalian luo ja jättää Sutun tuttuun perheeseen.
Mutta ennenkuin se palasi, se kävi nuolaisemassa jokaisen ihmisperheen jäsenen poskea unessa hyvästiksi.
Hiiskun tehtävä oli suoritettu ja noita Eulaalia sitä jo kovin odottelikin Satumaan mökissään.
Mutta Suttu asusteli perheen luona, leikki ja oli onnellinen.
"Suttu haluaa, että Snadi ja Metka nuolee sen turkkia."
Peeti 5-vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti