Missä on Taikakuun Tonttu

 

1.12.

Kesä oli taas kaukana takana ja syksy hyvää vauhtia etenemässä.

Metsässä puut havisivat tuulen puhallellessa niiden latvuksia ja tiputellessa lehtiä erivärisisiksi sateiksi. 

Linnut olivat kokoontuneet ja suunnittelivat suureen ääneen matkojaan etelään. 

Pikkuötökät valmistelivat talvisuojiaan ja etsivät salaisia koloja, joitten päälle lumi tekisi kinoksia, niin ettei kylminkään pakkanen päässyt puremaan asukkeja. Ilma oli täynnä puuhaa, varautumista ja odotusta. Odotusta kylmistä viiltävistä tuulista ja talven hurjista tuiskuista. Lapset olivat jo aloittaneet koulunsa, esikoulunsa, päiväkotinsa ja vanhempien lomat olivat kaukana takana päin. 

Illat hämärtyivät yhä aiemmin, yöt olivat pimeitä, mustia kuin reikäinen sametti, josta tähdet tuikkivat. Selkeinä öinä, saattoi havaita maitomaisen harsoisen linnunradan tai revontulia. Aamun usva oli toisinaan niin sakeaa, että tuntui, kuin olisi ollut pilven sisällä, tai kuin epämääräisessä unessa. 

Myös Satumaa eli myöhäistä syksyään, lähes talven alkua.

 

2

 

Satumaan Hiiskulla oli ollut kiirettä. Aiemmin se oli hakenut Teksu-kissan Satumaahan ja nyt kesän lopulla, syyskesällä, sen oli pitänyt noutaa viisi pientä kissasisarusta Eulaalian hoiviin. 

Noita hoivaili pentuja suurella hartaudella ja Hiiskua pennut seurasivat joka paikkaan niin, ettei sillä ollut hetken rauhaa. Usein Hiisku kiipesi uunin pankolle, sinne pienet eivät päässeet.

Teksu-kissa oli jo vanha ja usein torkkui pankolla Hiiskun kanssa. Se oli Hiiskusta vain mukavaa.

Muuten Hiisku oli lopen väsynyt pentuihin. Jo muistaminen kuka pennuista oli Veijari, kuka Pottu, tai Ruuti, saati Sir Gilbert tai Alikersantti Rokka, oli välillä sangen rasittavaa.

Ja aina ne olivat katsomassa, mitä Hiisku puuhasi ja kyselivät koko ajan kaikkea.

3

Hiisku oli siis todella uupunut ja loikoili pankolla, eikä jaksanut seurata, kun noita Eulaalia luki tarkkaan kirjettä, jonka oli saanut samana päivänä.

Pikkukissat melskasivat noidan jalkojen juuressa, pitäen milloin kolinaa, milloin kissanmeteliä naukuineen.

Noita sai luettua kirjeen, oli aivan hiljaa ja tuijotti jonnekkin kaukaisuuteen huolestuneen oloisena.

"Kuule Hiisku," noita sanoi viimein ja jatkoi:" Näyttää siltä, että apuasi tarvitaan taas."

4

Eulaalia asetti kirjeen pöydälle ja alkoi kertoa sen sisällöstä Hiiskulle.

Pennutkin pysähtyivät kuuntelemaan korvat höröllä noitaa.

"Kas Hiiskuseni, nyt on käynyt niin, että yksi Joulupukin kirjuritontuista, Taikakuun tonttu, on kadonnut. Joulupukilta puuttuu nyt pitkä lista toiveita. Joulupukki itse kirjoitti meille, ja pyysi sinua etsimään tonttua, sinä kun olet liikkunut paljon eri paikoissa ja osaat myös reitin maapallolle ja takaisin Satumaahan. Maa, johon sinun pitäisi matkustaa, on jälleen Suomi ja siellä sinun pitäisi löytää Metsänpeiton maa, koska tontun oli määrä käydä siellä ja nyt tontusta ei kuulu mitään."

Hiisku höristi korviaan. Tämä kuulosti seikkailulta ja nimenomaan seikkailulta ilman kissanpentuja ja niiden melskettä.

5

Noita Eulaalia alkoi miettiä miten saisi Hiiskun maapallolle. Auttaisikohan taikuri Harlekiini? Hänellä oli kuitenkin taikavoimia vaikka muille jakaa.

Hiiskukin mietti omia mietteitään asiasta, eikä kumpikaan huomannut kissanpentujen kerääntyneen pöydän alle yhteen supisemaan kiihkeästi.

Noita päätti lähettää ajatuksillaan taikurille viestin kysyäkseen auttaisiko tämä heitä.

Piti myös lähettää kirje Joulupukille, että pyyntö on vastaanotettu ja tonttua lähdettäisiin etsimään.

Äkkiä Hiiskua ei enää väsyttänyt, ja sen vihreät silmät kiiluivat pitkään pimeässä tuvassa, toisten jo nukkuessa mustassa syksyn yössä.

Satumaan kuu, josta aina oli herkullista seurata mitä Satumetsässä tapahtuu, hymyili leveää keltaista hymyä.

6

Kului päiviä, eikä taikuri Harlekiinista kuulunut mitään. Ei yhtään mitään, ei edes pientä ajatusta Harlekiini lähettänyt Eulaalialle. Mitä kummaa nyt tehtäisiin?

Mykkänä noita hörppi risaisen kupin reunalta aamukahvia, Hiisku ja pennut narskuttivat aamumurkinaansa, eikä ketään huvittanut puhua mitään.

Hiljaisuus painoi kuin painavin painopeitto.

Kanatkaan orrellaan eivät pitäneet loputonta kotkotustaan.

Äkkiä varjo vilahti ikkunan ohi, ulko-ovi kolahti, askeleet lähenivät ovea kohti ja oveen koputettiin kuuluvasti.

Kaikki tuijottivat ovea, noidan kehottaessa vierasta sisälle tupaan. Ovi aukeni, vilvakkaa syystalven ilmaa tulvahti sisälle vieraan sivuitse, raikkaana kuin jäinen vesi.

"Päivää taloon,"vieras naurahti kuuluvasti.

Noitaa ja eläimiä hymyilytti.

Se oli taikuri Harlekiini.

7

Harlekiini oli tavanomaisen hyvällä tuulella, kuten aina.

"Saakos vieras täällä kahvia?" taikuri hymyili Eulaalialle.

Eulaalia alkoi puuhata kahvia touhukkaasti, eikä saanut hössötykseltään sanaa suustaan. Hiiskulle taikuri oli tuttu, mutta kissanpennut kerääntyivät yhteen kasaan tuijottamaan taikuria. Harlekiini katsoi pentuja ja totesi;" No niin kissalapset, keitäs te oikein olette?"

Kissoista nuorin, mutta rohkein esittäytyi ensimmäisenä:" Minä olen Alikersantti Rokka, ja vaikka olen pienin, eikun nuorin, niin kyllä minä olen kaikista rohkein."

Kaksi raidallista tepastelivat samaan tahtiin:" Me olemme Pottu ja Veijari."

Pentu valkoisine kasvoineen, kertoi olevansa Sir Gilbert,

Taikuria nauratti pennun pollea olemus, muttei kuitenkaan nauranut ääneen.

"Eikös teitä ollut vielä yksi? Ainakin olin niin laskevinani?"

Silloin pieni musta ja arin kaikista, tuli varovasti esiin ja kertoi olevansa Ruuti nimeltään.

Taas taikuria nauratti ja hän sanoi:"Kyllä minusta ruuti pitää kovempaa ääntä."

Noitaakin hymyilytti ja hän tyrkki kahvikuppia pöydän yli taikurin eteen.

8

Taikuri Harlekiini hörppi kuumaa kahvia ja kehotti noitaa kertomaan ongelmasta juurta jaksain.

Hän kuunteli keskittyneesti, kysäisten silloin tällöin tarkentavan kysymyksen.

Noita puhui ja puhui. Teksu ei jaksanut kuunnella, vaan kömpi uunin pankolle nukkumaan, mutta Hiisku ja pikkukissat kuuntelivat korvat höröllään, viikset väpättäen jännityksestä.

Tämä oli Hiisku-seikkailijan alaa ja pennut suorastaan jumaloivat Hiiskua.

Lopulta noita pääsi loppuun. Harlekiini työnsi kuppinsa kauemmas luotaan, selvitti kurkkuaan ja totesi:" Aikamoinen pulma, mutta onko varmaa, että Taikakuun tonttu on on Metsänpeiton maassa? Voihan hän olla eksynyt, kun on kuitenkin Veden, Maan, Metsän ja Vuorenkin väki maineen olemassa. Metsänpeiton maata on vaikea löytää. Pitäisi kysellä näiltä muiltakin, josko tonttu olisikin jossakin heidän luonaan.

 Kaikki hiljenivät. 

Tätä kukaan ei ollut ajatellut.

 

9

"Aika ei riitä, jos Hiisku lähtee yksin." noita totesi lopulta:"Hiisku tarvitee apulaisia, mutta mistä niitä nyt tähän hätään saa?"

Taikuri oli samaa mieltä. 

Mistä kummasta apulaiset? 

"Emmekö me voisi auttaa?" kissanpojat naukuivat yhteen ääneen.

Alikersantti Rokka kiipesi pöydälle taikurin eteen ja sanoi;" Jos meistä jokainen kävisi eri väen luona, niin aikaa säästyisi huimasti. Kyllä me osaamme, vaikka olemmekin pieniä vielä." 

Taikuri ja noita katsoivat toisiaan. Onnistuisko tällä tavoin tontun etsintä? 

Hiiskun ilme synkisyi. Sehän oli seikkailija, ja jos pennut tulisivat mukaan, supistuisiko seikkailu lapsenvahtihommiksi?

Se tuijotti tyrmistyneenä, kun pentu toisensa jälkeen kapusi pöydälle vakuuttamaan osaamistaan ja tekevänsä parhaansa Hiiskun apuna. Ennenkuin Hiisku palautui tyrmisyksestä, noita ja taikuri olivat päättäneet asian ja pennut tulisivat seikkailuun mukaan.

10

Taikuri oli liikkunut eri väkien parissa ja osasi kertoa, miten tulisi toimia missäkin paikassa.

Veden väki asustelee nimensä mukaisesti vesien äärellä ja vesissä. Ovat leppoisaa ja sopuisaa väkeä. Pystyvät parantamaankin, mutta koskien väkeä pitää varoa. Ne ovat vaarallisia.

Veden väen hallitsija on Ahti, jota ei parane suututtaa. Ilkeää Näkkiä pitää varoa, ettei se pääse nappaamaan mukanaan syvyyksiin.

Vuoren väki, vuoren peikot, kallionalaiset, vuorelaiset, ovat vuorten kansaa ja asuvat vuoren onkaloissa ja kallionkoloissa syvällä vuoren sisällä. Vuoren väki osaa riimukirjoitusta ja puhua kahta kieltä, joita on vaikea ymmärtää. Parhaiten heitä löytää "Itkevältä kalliolta", jossa kivinen kallionkylki hikoaa vettä. Mukavaa väkeä, vaikka monia on heillä peloteltu.

Vuoren väen valtias on vanha Vuoren Ukko, joka vain istuu paikallaan, eikä viitsi enää puhua eikä pukahtaa.

Maan väki asuu maan alla ja se maa on kuin maan päälläkin, mutta kaikki oli nurinpäin ja ylösalaisin. Ihan kaikki. Autot ja tehtaat, niitä ei ole, maan väen seassa tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt ja vieras olisi palannut kauas taaksepäin. Maahisten, manholaisten, maanalaisten, maan löytää, jos huomaa maasta kohoavan savukiehkuran ja joskus kolot maassa johtavat maan väen luokse maan alle.

Metsän väki, tietenkin asuu metsissä ympäriinsä. Haltijat, keijut, menninkäiset ja sitten on myös hurja Hiitolan väki. Ikimetsät vallan, ovat metsänväen valtakuntaa. 

Metsän kuningas on Tapio, josta ei etukäteen voi sanoa, millä päällä hän on. Mutta jos käyttäytyy kauniisti, kaikki menee hyvin.

Ja sitten on vielä Metsänpeitto. Taianomainen paikka, jota ei niin vain löydä, se itse löytää etsimänsä. Siellä asuu Hiidenväki, joka pitää huolen metsänpeittoon joutuneesta. Metsänpeitosta voinkin kertoa tarinan, mutta saisinko vielä kupin kahvia? Suuta jo kuivaa puhuminen.

 

11

Taikuri sai kahvinsa ja alkoi kertoa:" Kas, käväisin Metsänpeiton maassa ja vastaani tuli raidallinen kissa. Se oli tipahtanut kotinsa ikkunasta alkukesällä ja luullut pelästyneenä eksyneensä. Ei se kuitenkaan ollut eksynyt, joutunut vain metsänpeittoon, eikä osannut pois. Se kyllä kuuli, kuinka sitä kutsuttiin, mutta sen naukuminen ei kuulunut oikeaan maailmaan.

Nälissään sen ei tarvinnut olla, se sai kyllä syötävää ja juotavaa, mutta kaipasi kuitenkin kotiin, oman perheen luo. Metsänpeiton väki piti kovasti kissasta, eikä olisi halunnut luopua siitä, mutta juttelin väen kanssa ja sovittiin, et kissa pääsee kotiinsa. Metsänpeittoa nostettiin ja kissa pääsi pois. Katselin löytääkö, se omat ihmisensä ja pääsee kotiinsa, ja niin kävikin.

Kuulin ilostuneen ihmisäänen;" Hei Viirupöpö, tulit kotiin. Mennään sisälle, saat ruokaa ja lämmintä."

12

Taikuri lopetti kertomuksen ja opasti:"Metsänpeiton mailla on syytä olla varovainen."

Noita ja kissat olivat kuunnelleet hiljaa kertomusta ja jännitys tulevasta alkoi nostaa taas päätään.

Seikkailu ei olisi vaaraton.

Lähtö oli suunniteltu aamuksi, joten kaikki kömpivät nukkumaan, että aamulla olisi pirteänä lähdössä matkaan.

Nukkuminen oli vähän niin ja näin, mutta lopulta aamu valkeni ja lähdön hetki koitti.

Kissat asettautuivat taikurin viitan alle. Taikuri peitti kissat huolellisesti, sanoi taikasanansa ja äkkiä ei ollut taikuria, eikä kissoja.

Lähtö onnistui.

 

13

Taikuri oli pohtinut yöllä matkaa ja päättänyt lähteä kissojen mukaan, koska Hiiskulla olisi ollut liikaa työtä pentujen kanssa.

Hiiskulle sopi hyvin taikurin mukaantulo, olo oli nyt kovin turvallinen, vaikkei se sitä näyttänytkään. Yritti vain olla urhean näköinen.

Tuttuun tapaan pyyhällettiin läpi avaruuden. Hiiskulle matka oli tuttu, mutta kissanpennut seurasivat silmät suurina ohi vilahtavia tähtiä, kuita, planeettoja, maitomaista linnunrataa.

Harlekiini seurasi sivusilmällä pienten intoa ja hymyili lempeästi.

Sitten näkyi pyöreähkö pallo, joka läheni ja läheni. Se oli kaunis. Sininen, jossa oli ikäänkuin saaria ja mantereita. 

Saavuttiin määränpäähän. Maahan.

14

Laskeutuminen tapahtui laakealle pellolle.

Yöllä oli satanut lunta ja maa oli pettävän pumpulimainen.

Hiisku tunnisti lumen, mutta pikkukissat olivat ymmällään. Ja niitten tassuja paleli märkä ja kylmä lumi.

Kukaan ei ollut muistanut lunta.Taikuri mietti kuumeisesti. Eihän kissoja voinut laittaa tallustamaan märkään ja kylmään lumeen. Tassuthan jäätyisivät oitis.

Sitten Harlekiini teki ehdotuksen.

"Koska joulu lähestyy ja aika on muutenkin kortilla, ja pikkukissat palelevat jo nyt, niin minä taion joka kissan eri väen luo kysymään Taikakuun tontusta. Kun tehtävä on suoritettu, taion kaikki takaisin tähän ja ja jatkamme sitten yhdessä Metsänpeiton maahan jos on tarvis."

Kissoista ajatus oli hyvä. 

Taikuri heilautti viittaansa, mutisi jotain ja lähetti kissat matkaan.

15

Valkonaamainen kissanpentu katseli ympärilleen.

Se oli Sir Gilbert ja mietti missä mahtoi ollakkaan.

Sitten se ymmärsi. Tuossa oli järvi, siihen virtasi joki, niin että vesi pysyi sulana lähes ympäri vuoden. Sir Gilbert oli Veden väen mailla.

Se huomasi katkenneta kaisloja , tarkasti havaittavia jalanjälkiä, jotka johtivat veteen ja se päätti seurata niitä.

Polku ylitti kostean sammalikon, jossa oli joitain painaumia,

Sir Gilbert tassutteli kohti järveä, joka tyynenä heijasteli taivaan pilviä.

Rannan ja veden rajamailla, kaislikko alkoi kahista ja vesi lainehtia yhä kiivaammin.

Sir Gilbert pysähtyi.

Kaislikosta nousi iso mies ja tuijotti kissanpentua. Sir Gilbertiä alkoi pelottaa.

16

"Hyvää päivää herra," se sai viimein naukaistua.

Mies tuijotti kissaa ja alkoi sitten hymyillä niin, että silmätkin tuntuivat nauravan.

"Hyvää päivää," mies vastasi ja jatkoi:" Kukas kissa sinä olet ja mitä teet täällä Veden mailla? Tiedätkös, että kuljet meidän poluillamme, etkö ole kuullut, että niin ei saa tehdä?"

"Minun nimeni on Sir Gilbert ja olen etsimässä kadonnutta tonttua, Taikakuuta, enkä minä tiennyt, ettei täällä saa kulkea."

"Vai niin. Minä olen Ahti, Veden väen valtias, enkä mikään hyvä herra ja etsimäsi tonttu kyllä kävi täällä etsimässä Metsänpeiton maata. Sanoin, että se on huono ajatus, mutta tontulla oli tehtävänä hakea joulun toivelista sieltä. En tiedä löysikö tonttu perille. Mutta kuuleppas kisu, onkos sinulla nälkä? Emäntäni Wellamo, voisi antaa sinulle vaikka maitoa, niin jaksat jatkaa matkaa. Mitenkäs aiot jatkaa?"

Sir Gilbert selitti, että taikuri Harlekiini auttaisi matkan teossa ja kyllä se mielellään vähän maitoa huolisi.

Maitoannoksen jälkeen Sir Gilbert oli niin väsynyt, että nukahti.

Ahti ja Wellamo silittivät hiljaa kissaa sen nukkuessa.

17

Musta pieni Ruuti huomasi seisovansa suuren vuoren juurella. Vuori näytti itkevän. Vesi valui hiljaa sen rinnettä pitkin alas maahan.

Outoa oli myös kivi, joka oli hassusti haljennut ristiin. Koloja oli siellä täällä ja vuoren sisältä tuntui kuuluvan ääniä. 

Ruuti oli Vuoren väen mailla.

Se tuijotti kaikkea ihmeissään, eikä huomannut pensaikossa kiiluvia silmiä, jotka tarkkailivat sitä.

Pensaikko kahahti ja Ruuti säikähti.

Pensaikosta tuli esiin laiskasti venytellen iso kissa ja tokaisi:"No mikäs pieni rääpäle sinä olet? Oletko eksynyt vai mitä teet täällä?"

Vapisevalla äänellä Ruuti kertoi etsivänsä tonttu Taikakuuta, Joulupukin kirjuritonttua.

"Sanoppas mikä sinun nimesi on. En pidä keskustelemisesta tuntemattomien kanssa. Itse kannan nimeä Salakissa Thomsson," iso kissa hymyili Ruutille.

"Minä olen Ruuti ja etsin tosiaankin tonttu Taikakuuta. Onko tonttua näkynyt täälläpäin,  pitäisi selvittää ennen joulua, että lahjalista ehtisi Pukille. Tietäisiköhän Vuoren valtias asiasta?"

"Vuorenvaltias, Vuorenpeikko on jo vanha ja lopettanut puhumisen. Ei kuulema ole mitään asiaa kenellekkään. Kirjoittelee riimujaan runoiksi. Häneltä et saa vastausta, mutta minä voin kertoa, että kyllä tonttu kävi täällä etsimässä tietä Metsänpeiton maahan. Typerä idea, mutta minkäs voit. Ei hän täällä enää ole. Sinä kyllä voisit hetken levätä kyljessäni, ennenkuin itse jatkat matkaa, olet aika rääpäle vielä."

Ruutista se oli hyvä idea, ennenkuin se huomasikaan, se oli täydessä unessa Salakissa Thomssonin kyljessä.

18

Raidalliset kissat Veijari ja Pottu, olivat tömähtäneet maatalon pihalle.

Ne olivat ihmeissään, mitä tämä nyt oli, mihin maatalo liittyisi.

Maatalon pihalla oli kiirettä. Jokainen oli toimissaan, eikä kukaan huomannut kahta pientä kissanpoikaa portaiden juurella.

Ei kukaan, paitsi talon vahtikoira Martta. Se lönkytti kysymään pennuilta, millä asialla ne oikein olivat. 

Pennut selittivat etsivänsä tonttu Taikakuuta, kun kukaan ei tuntunut tietävän, missä tonttu oikein oli.

Eivätkä pennut tienneet, minkä väen luona ne nyt oikein olivat.

Martta mietti. 

Veden väki ei tullut kysymykseen, vettä ei ollut pihan lähellä, Vuoren väki myöskään ei käynyt, peltoa täällä vain oli ja metsäkin oli kaukana. Sitten se keksi. No tietenkin. 

 

19

Maan väki jäi jäljelle ja sinnehän oli oviaukkokin portaiden sivulla.

Pennut ryntäsivät oviaukolle, joka oli reikä maassa. Kun tarkkaan katsoi, näki alaspäin johtavat portaatkin.

Juuri kun pennut olivat ryntäämässä aukosta, Martta sai estettyä.

"Sinne on kuulkaas vaarallista mennä. Siellä ei saa syödä mitään, ei puhua, eikä ottaa lahjoja. Sitäpaitsi siellä on kaikki ylösalaisin. Pelkään, ettette pärjää siellä, pieniä kun olette. Huhuillaan täältä aukolta, onko tonttu siellä, niin ei ole vaaraa.

Aikansa huhuiltuaan, aukosta kömpi mustapartainen mies kysymään, mikä oikein oli hätänä.

Talon haltijakin oli uteliaana tullut paikalle kuuntelemaan, mitä oikein tapahtui.

Kissat selittivät asiansa, ja selvisi, että tonttu oli kulkenut ohi ja kysellyt tietä Metsänpeiton maahan. Maan alle tonttu ei kuitenkaan ollut mennyt, samalla lailla huhuillut kuin kissatkin,

Talon haltija puolestaan oli nähnyt tontun hiippailevan metsään päin, joten täällä tonttua ei ollut.

Maahinen palasi maan alle, talon haltija omiin puuhiinsa, mutta Martta-koira tarjosi Potulle ja Veijarille ruokaa ja hetkiseksi kissat köllähtivät Martan koppiin torkuille.

20

Metsässä Hiisi ja Alikersantti Rokka harhailivat sinne ja tänne.

Oli hiljaista ja rauhallista.

Sekä Hiisku, että Alikersantti Rokka olisivat omasta mielestään pärjänneet hyvin yksinkin, mutta salaisesti oli kuitenkin mukavaa olla yhdessä, eikä yksin.

Melkein kyki kyljessä ne astelivat pehmeällä sammalella eteenpäin.

Puut olivat suuria ja vanhoja. Tietämättään kissat olivat ikimetsässä, Metsän väen valtakunnassa.

Silloin tällöin ne näkivät kiiluvia silmiä puitten koloista ja kantojen juurien alta. 

Menninkäiset seurasivat uteliaina niitten kulkua.

Pieniä, siroja, välkehtiviä olentoja lenteli niitten päitten yläpuolella ja sitten ne katosivat.

Kissat jatkoivat eteenpäin ja pysähtyivät kirkkaan kultaisen portin eteen, jonka takana kohosi valtava honkalinna.

Portti avautui äänettömästi ja Hiisku ja Alikersantti Rokka tassuttelivat linnan pihalle.

Jostain kuului laulua;"Terve metsä, terve vuori, terve metsän valtias..."

Kissat pysähtyivät. 

21

Niitten eteen asteli iso mies ruskeat silmät välkehtien ystävällisesti. Miehen ääni oli kuitenkin pehmeä hänen tervehtiessään kissoja: "Tervehdys pienet karvakerät. Minä olen Tapio, metsän valtias ja olen utelias kuulemaan, mikä toi teidät tänne.  Keijut kertoivat teidän tallustelleen metsässäni."

Kissat esittelivät itsensä ja kertoivat etsivänsä tonttu Taikakuuta.

Tapio rapsutteli naavapartaansa ja ja tuumi:" Taikakuun tonttu. Kyllähän minä hänet muistan. Sanoi etsivänsä Metsänpeiton väkeä. Lieneekö sitten löytänyt etsimänsä vai onko eksynyt jonnekkin muun väen luo. Täällä tonttu ei kuitenkaan ole."

Kissat olivat pettyneitä. Niin pettyneitä, että äkkiä ne valtasi suunnaton väsymys ja ne nukahtivat.

 

22

Sillävälin kun kissat olivat ollet etsimässä tonttua, taikuri Harlekiini oli tehnyt nuotion pellolle ja tuijotteli tuleen kaikessa rauhassa ja odotteli, että viimeinenkin kissat on toimittanut asiansa ja nukahtanut.

Taika toimi näet niin, että kun kaikki kissat nukahtivat, taika toi ne takaisin taikurin luo.

Perä perään kissat mätkähtivät nuotion ääreen, heräsivät ja haukottelivat vaaleanpunaiset suut ammollaan.

Selvisi, ettei tonttua ollut minkää väen luona, oli käynyt kyllä, mutta jatkanut matkaa kohti Metsänpeittoa.

Metsänpeitto olisi siis seuraava kohde, ja sinne mentäisiin kaikki yhdessä.

 

23

Metsänpeittoa ei ollut helppo löytää. Koskaan kun ei voinut tietää, misä kohtaa pääsee sinne sujahtamaan, tai milloin se ottaa vastaan.

Taikuri ja kissat kulkivat ja kulkivat, kunnes yht äkkiä oli aivan hiljaista.

Linnut eivät laulaneet, eikä tuuli suhissut puiden latvoissa. Seurue oli keskellä kaiken nielevää hiljaisuutta, vaikka metsä muuten tuntui normaalilta. Välillä risu katkesi äänettömästi jalan alla. Äänet vain hävisivät jonnekkin.

Kissoja jännitti ja ne kulkivat taikurin viitan alla, ihan jalkojen juuressa.

Ratkaisu viitan alla kulkemiseen oli hyvä, koska viitan taika auttoi kulkemisessa. Metsänpeitossa kun ei liikkuminen oikein onnistunut muuten. Hiidenväki tarkkaili kulkijoita pensaitten ja puitten varjosta. Viimein, pitkän kulkemisen jälkeen taikuri osoitti kiveä, jolla istui hahmo.

Se oli Taikakuun tonttu.

 

24

Taikakuu istui kivellä pitkä paperirulla kädessään. Paperille oli hiidenväki käynyt kirjoittamassa  toiveitaan ja samalla ne olivat tuoneet tontulle marjoja syötäväksi. Tontun vatsa pullotti kuin pallo kaikesta herkuttelusta ja harmaa parta oli paikoin puolukan punainen ja joistain kohtaa mustikan sininen.

Tontulla ei ollut kiire minnekkään.

Taikuri ja kissat lähestyivät tonttua ja taikuri tervehti tonttua:"Terve Taikakuu, oletkos huomannut ajankulua? Pukki odottaa listaasi ja sinulla ei ole kiire mihinkään. Lista pitäisi toimittaa, että Pukki saisi lahjat toimitettua ajoissa kaikille."

"Niin mutta kun minä en osaa täältä pois," Taikakuu vastasi."Ja miksi ihmeessä sinulla on kissalauma mukanasi?"

"Kuulehan, me olemme kaikki olleet etsimässä sinua, Taikakuu, ja minä tiedän kuinka päästään täältä pois. Mitähän jos lähdettäisiin matkaan?"

Tonttu vänkäsi itsensä seisomaan:" No mikäpäs siinä, lähdetään vaan."

"Katsokaapas, näkyykö missään kolmilatvaista katajaa," taikuri kehotti.

"Tuollahan se on," tonttu osoitti kiveä, jonka päällä oli istunut. Kiven vieressä oli kataja. Kolmilatvainen sellainen.

"Nyt pitäisi löytyä narua," taikuri kysyi.

Kellään ei narua ollut, mutta tonttu kaiveli taskujaan ja veti esille vyönsä, joka oli jonkinlaista narua, eikä enää mennyt vatsan ympärille herkuttelun vuoksi.

Taikuri otti narun ja sitoi katajan latvukset yhteen.

"Oikeastaan tähän menisi kolme päivää, mutta pienen taian avulla päästään heti lähtemään."

Taika tehosi ja metsänpeitto avautui.

Seurue kohosi ilmaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs, läpi avaruuden, ohi linnunradan kohti Satumaata.

Tonttu jäi Joulupukin luo, mutta Taikuri Harlekiini ja kissat saapuivat Eulaalian tuvalle kertomaan seikkailusta. 

Kaikki meni lopulta hyvin, ja jouluna lahjat löysivät perille oikeaan aikaan.

OIKEIN HYVÄÄ JOULUA