Suursukeltaja Gary

 

Kevätpäivä oli tuskallisen lämmin vihreän autotallin takaisessa kuusikossa, vaikka pieni tuulenvire yritti raikastaa ilmaa.

Maan pinnalla, kiven päällä tönötti pieni koppakuoriaisen näköinen otus, ei semmoinen musta, niinkuin taloihin sisääpyrkivät rapistelijat, vaan mustanruskea ja isompi. Tuntosarvetkin sillä oli ja ne värisivät sen aistiessa kevätpäivää.

Öttiäisellä oli sangen kuuma ja se kaipasi vettä, johon pulahtaa sukeltelemaan. 

Ötökkä oli lajiltaan suursukeltaja.

Syvään huokaisten se levitti siipensä ja päätti nousta lentoon.

Hetken se mietti minnepäin lentäisi.

Vieressä oli teiden risteys, ramppi oikestaan ja se oli vaarallinen paikka. Saattoihan törmätä vaikka auton tuulilasiin luullessaan sitä vedenpinnaksi. 

Siis ei sinne.

Autotallin ohi näkyi pihamaalle, jonka toisella puolella oli pienehkö harjakattoinen talo. 

Kukkiakin oli laiteltu portaille ja piha näytti mukavan kutsuvalta.

Suursukeltaja pörräili hiljalleen pihalle.

Äkkiä se suuntasi omenapuun lehdelle kuullessaan ihmisten ääniä. Iso parrakas mies ja tummatukkainen hoikka nainen raahasivat jotain mielenkiintoista pihamaalle. Esine oli peltinen amme, semmoinen, joita näkee lännen elokuvissa cowboyn kylpiessä.

"Jonne, mihin laitetaan tämä amme?" kysyi naisen ääni.

"Laitetaan rappujen lähelle, niin sitten, kun on oikein kuuma, niin siihen on mukava pulahtaa," mies vastasi ja jatkoi."Annamari, valutatko letkulla vettä siihen valmiiksi ?"

Annamari teki työtä käskettyä ja laski keltavihreällä vesiletkulla ammeen puolilleen vettä.

Suursukeltaja seurasi tarkkaan ihmisten toimia. Se oli tyytyväinen ja odotti.

Pariskunta katseli tyytyväisenä ammetta ja lopulta meni taloon sisälle, sulkien oven perässään.

Suursukeltaja odotti vielä hetken, levitti sitten siipensä ja pörräili ammeen yläpuolelle ja lopulta sukelsi vaimean molskahduksen saattelemana veden alle. 

Seuraava päivä koitti vielä tuskallisemman hiostavana kuin edellinen ja pariskunta istui puuportailla hikeä pyyhkien ja tuumien, että olisi hyvä aika testata peltiammetta.

He nousivat portailta ja astelivat ammeen luo. Ällistys oli melkoinen kun amme ei ollutkaan tyhjä, vaan kuoriainen sukelteli kaikessa rauhassa veden alla edes takaisin.

Välillä se nousi pintaan hakemaan happea ja Annamari tokaisi:" Katso Jonne kuinka kauniit silmät sillä on, ja miten kaunis sen kuori onkaan."

"Eihän sitä voi sieltä häätää," tuumi Jonne ja Annamari oli samaa mieltä. "Käydään me vaikka suihkussa tai rannalla, annetaan pienen olla ammeessa."

Heidän ihastellessaan ampiainen laskeutui veden pinnalle ja salamana sukeltaja nappasi sen ruuakseen.

Kesä kului. Suursukeltaja sukelteli. Annamari ja Jonne laittoivat veteen saniaisen lehtiä suojaksi ja lepopaikaksi ja pieniä kissan ruokapapanoita ruuaksi.

Sukeltaja eleli kesän onnellisena ja turvallisin mielin. Syksyn tullen se lähti Sateenkaari-sillalle ja ehkäpä jatkoi vielä makaa Satumaahankin asti.

Mutta mikä mahtoi olla suursukeltajan nimi?

Jonne sen keksi:" Tää on meidän suursukeltaja Gary."

 

 

 

 

 

Titi-tätin talitintti

 

Mäntypuinen pöytä oli ison keittiön ikkunan alla.  Siitä näki hyvin pihalle ja usein Vilho, Pikku-Ville, niikuin isomuori poikaa kutsui, kiipesi pöydälle katselemaan lintuja, oravia tai mitä nyt pihalla olikaan. Isoveli Sisu, kertoili lintujen nimiä; harakka, varis, naakka, talitintti... 

Pikku-Villestä isoveli Sisu oli yksi maailman viisaimmista ihmisistä, jolta ottaa oppia vaikka muovimopon keulimisessa.

Ville-isä ajoi rekkaa ja Vilhokin rakasti autoja ja ihanaa oli päästä äidin tai isän auton rattia kääntelemään kotipihalla.

Äidin nimi ei oikeasti ollut Titi, vaan Riikka, mutta siskonpoika Eetu, pienenä sanoi Titi-täti, kun ei vielä tiennyt kaikkia maailman sanoja ja miten ne saa kielen päällä kääntymään.

Mutta nyt oli syksy ja arki.

Kaikki olivat jossain, paitsi Titi-täti keittiön pöydän ääressä opiskelemassa ja tekemässä tehtäviä.

Lasten mielestä oli hassua, että aikuiset opiskelivat, kun taas lapset kävivät koulua. Samalla lailla piti kuitenkin muistaa asioita ja tehdä tehtäviä, mutta kuitenkin sanottiin eri lailla.

Oli hiljaista, Titi-täti näppäili tietokoneen näppäimiä ja tuijotti kahvin hörppimisen lomassa näyttöruutua. Antoi välillä katseen levätä ja katseli pihalla ja peltisellä ikkunalaudalla hypähteleviä lintuja. Joskus rohkea talitintti koputteli ikkunalasia nokallaan, kuin kertoakseen jotain.

Tietokoneen näyttö suolsi loppumattomalta tuntuvaa tietoa ja tekstiä ja Titi-tädin silmiä väsytti, tuntui, että pääkin puutui jo, eikä enää oikein jaksanut keskittyä. Kahvi ei piristänyt, pisti vain vierailemaan vessassa. "Arabian matkalla", niinkuin pappa, äidin isä aikoinaan naureskeli. Olihan vessareissu eräänlainen Arabian matka, vaikkei ulkomaille lähtenytkään, maitohampaan valkeaa pönttöä kun valmisti Arabian tehtaat ihan Suomessa.

Papan juttelut muistuivat Titin mieleen ja vetivät suupielet hymyyn. Ajatusleikki jatkoi kulkuaan, entäpä jos vessan nurkasta jonain päivänä ilmestyisikin kokonainen kamelikaravaani, erämaan keinuva laivasto. Titiä nauratti ääneen moinen mielikuva.

Titi-täti kahnutti päälaella keikkuvaa löysää hiusnutturaansa ja ällistyi. Hiusten seassa, nutturan sisällä oli jotain ylimääräistä, mitä siellä ei aamulla ollut. 

Ja se oli pehmeä ja lämmin ja se liikuskeli.

Hiirikö hiuksiin oli tunkenut?

Titi hiipi hiljaa peilin eteen ja raotti nutturaa.

Ei viiksiä, eli ei hiiri, ellei se ollut viiksetön hiiri.

Ei kuonoa vaan musta nokka. No mitä? Hiirellä ei ollut nokkaa. 

Nokan kummankin puolen tuijotti kaksi kirkasta mustaa pippurin kokoista silmää, kuin mustat helmet ja Titi-täti  ymmärsi äkkiä.

Sehän oli talitintti.

Taas Titiä nauratti.

Talititti ei tuntunut pelkäävän, päin vastoin. Se sykertyi paremmin hiuksiin tekemäänsä pesään ja lurautti pienen titityy-kujerruksen tyytyväisenä.

Kello oli kiiruhtanut hyvää vauhtia eteenpäin ja oli aika hakea pikku-Ville päiväkodista. 

Mutta entäs tintti hiuksissa? Mitä ihmettä nyt tekisi? Ulkona oli jo vilvakkaa ja hattu oli tarpeen.

Titin ei auttanut kuin etsiä suurin hattu, mihin mahtuisi nuttura tintteineen ja lähteä matkaan.

Jos siis näet punatukkaisen naisen, jonka nuttura heiluu kummasti ja laulaa titityy, tai naisen hattu heiluu hassusti, veikkaan että se on Titi-täti talitintteineen. 

 Suttu,Snadi ja Metka feat Eetu ja Peeti

"Suttu tietää, miltä Hiisku näyttää."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Suttu oli onnellinen pieni kissa. Se tunsi olevansa turvassa perheen luona. Markkaa se piti vanhana vaarina ja Metkaa ja Snadia, kahta oranssia kissaa, isoina veljinään. Talossa asui myös Hienohelma-Liana, neitikissa, joka oleili mieluiten itsekseen, eikä viitsinyt juurikaan leikkiä.

Vanhan Markan viereen oli mukava köllähtää uinumaan, mutta isojen kissaveljien kanssa saattoi painia ja kirmata ympäri taloa hurjaa vauhtia huoneesta toiseen.

Toki Suttu piti ihmisistäkin, mutta toisten kissojen kanssa saattoi jutella kissakielellä, ihmisten outo puhe usein alkoi vain uuvuttamaan.

Suttu oli kertonut moneen kertaan tarinaansa ja jälleen kerran se kertoili Hiiskusta, omasta enkelikissastaan. Tällä kertaa Suttu muisteli, miltä Hiisku näytti; mustavalkea se oli ja tassut sillä oli vähän hassut, kun ei ollut yhtä monta varvasta kuin kissoilla yleensä.

" Hei, siehän olet samanlainen kun Satu-Hiisku."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Kissat olivat touhunneet koko päivän omiaan, välillä syöneet ja torkkuneet, niinkuin kissat tekevät ja Suttu oli miettinyt kaiken lomassa Hiiskua. Sillä oli kova ikävä omaa enkelikissaansa.

Illalla, kun kissat kyhnöttivät takan edustalla lämpimässä, Suttu muisteli Hiiskua.

Äkkiä Snadi tokaisi:" Hei, sinähän olet samanlainen, kuin Satu-Hiisku." Sutun pieni keho suorastaan säteili, kun sitä verrattin sen ystävään.

Hiljalleen kissojen keskustelu tyrehtyi ja niitten silmät alkoivat lumpsahdella kiinni. Takkatuli risahteli viimeisiä rippeitään, perhe nukkui jo, ja kissatkin olivat puoliunessa.

"Satumaa on nätti paikka, siellä on kukkia ja  on hyvä, ruokaa löytyy."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Suttu leikki huolettomasti metsässä ja nuuhki ihmeellisten kukkien tuoksua. Metka ja Snadi olivat jo aikuisia kissoja ja vaikka niidenkin teki mieli kirmata, ne tassuttelivat arvokkaina Sutun perässä.

Metsä tuntui oudolta, tutulta, mutta silti vieraalta. Oli kuitenkin turvaisaa kulkea ja katsella ympärilleen. Metka ja Snadi unohtivat toisinaan arvokkuutensa aikuisina ja hypähtelivät mättäillä huomaamattaan.

Suttu ei ajatellut mitään, säntäili vain uteliaana sinne ja tänne innoissaan.

Jonkin aikaa kuljettuaan, kissat huomasivat mahoissaan oudon tyhjyyden ja kuului kumea murina. Se oli nälkä, joka heräsi huomauttamaan ruuan puutoksesta.

Satumaa ei olisi Satumaa, jollei se olisi auttanut kissoja nälässä. Suuren kannon päällä oli iso laakea ruokakuppi täynnä kissojen herkkuruokaa. Kissat hypähtivät kannolle ja alkoivat mielihyvin aterioimaan. Ruoka ei tuntunut loppuvan ja pian kissojen vatsat pullottivat kuin rummut ja tuntui etteivät jalatkaan jaksaneet kunnolla kannatella.

"On ikävää, kun Hiisku kuoli. Se oli mustavalkonen."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Kissat köllöttivät pulleina sammalella. Ne olivat niin täynnä ruokaa, että hetken oli pakko vain olla ja antaa vatsan tasaantua. Aurinko lämmitti niitä mukavasti, nälkä oli taitettu ja taasen puhe siirtyi Hiiskuun.

"On ikävää kun Hiisku kuoli," Snadi pohti.

"Niin on, se oli semmoinen mustavalkoinen," vastasi Metka silmät sirrillään.

"Mutta nythän me olemme Satumaassa," huudahti Suttu ja jatkoi:" Eihän tiedä, jos vaikka löydämme Hiiskun täältä?"

Metkan ja Snadin vihreät kissansilmät alkoivat hehkua, kuin smaragdit innostuksesta ja äkkiä  pullea maha ei painanutkaan yhtään, kun molemmat oranssit veljekset hypähtivät innostuksesta pystyyn.

"Lähdetään heti etsimään," ne naukaisivat yhteen ääneen.

"Makkara-kissakin on siellä. Venni-koirakin on siellä."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Kolmikko lähti kulkemaan polkua eteenpäin ja hetken kuljettuaan, ne kuulivat ääniä jostain edestä päin.

Polku johti aukiolle, jolla oli kaksi eläintä. Harmaa, pitkäkarvainen kissa ja pienehkö musta koira. Kissa istui kaatuneen puunrungon päällä ja näytti selittävän jotain mustalle koiralle, joka katseli kissaa kirkkain ruskein silmin. 

Suttu, Snadi ja Metka tassuttelivat varovasti lähemmäs kaksikkoa, eihän voinut tietää, olivatko aukíon eläimet vihaisia. Oksa rasahti ja harmaa kissa ja musta pieni koira kääntyivät katsomaan tulijoita. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet vihamielisiltä, vaan tervehtivät kissoja iloisesti.

"Hei vaan muukalaiset, minä olen Makkara ja tuo musta luppakorva on Venni," kissa tervehti ystävällisesti.

"Hiisku pelailee pelejä Satumaassa. Koirat riehuu ja painii, säikyttelee kissoja."

Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

Suttu, Snadi ja Metka esittäytyivät vuorostaan ja kertoivat etsivänsä Hiisku-kissaa.

Makkara ja Venni naurahtivat, kyllähän he Hiiskun tunsivat, Satumaan oman Hiiskun, ja lupasivat lähteä opastamaan kissoja perille.

"Mutta lähdetään matkaan nyt heti, päivä on jo pitkällä, matkaa jonkin verran, ja minä vähän arastelen pimeää," Venni-koira ehdotti. Tiesihän Venni, ettei tarvinut pelätä, mut arka kun oli, niin silti sitä vähän jännitti. Makkaralla ja muilla kissoilla ei ollut hätäpäivää, ne kun näkivät oikein hyvin pimeässäkin.

Matkalla Makkara ja Venni kertoilivat Hiiskun elämästä Satumaassa, kuinka Hiisku pelaili mielellään eri pelejä ja kuinka Satumaassa Vennin lisäksi, oli muitakin koiria ja välillä koirat riehuivat ja painivat keskenään ja jopa säikyttelivät kissoja. Venniä painit eivät kiinnostaneet, pieni koira kun oli, niin olisi vain jäänyt toisten alle. Makkara naureskeli, etteivät kissat oikeasti säikkyneet, kunhan pelleilivät koirien kustannuksella, ja olivat pelkäävinään.

 

"Satumaassa on aina lämmintä ja aurinkoista. Karkkeja löytyy myös. Siellä on karkkeja ja loputtomiin karkkipusseja."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

 

Polku johti metsään, jollaista kissat eivät koskaan olisi osanneet edes kuvitella. Missään muualla, kuin Satumaassa, sellaista ei olisi voinut ollakkaan. Oli lämmintä ja aurinkoista, niinkuin tämän Satumaan metsässä aina oli. Metsä, johon talvi ei koskaan tullut edes vierailulle. Puut vasta kummia olivatkin. Jokaisessa puussa kasvoi karamellipusseja, hedelmäpusseja, salmiakkipusseja, lakritsipusseja ja vaikka mitä. Kukat tuntuivat olevan marsipaania, marmeladia, sienet suklaata. Rajattomasti kaikkea. Ilman täytti huumaava makeisten tuoksu.

Venniä ja Makkaraa nauratti kissojen ällistys. Eihän tämmöistä voinut olla olemassa.

"Hiiskun synttäreitä juhlitaan siellä."

  Eetu 7-v.  Peeti 5-v.

 

Makkara ja Venni kehottivat kissoja rohkeasti eteenpäin aurinkoiseen karamellimetsään. Seurue saapui suurten puiden varjostamalle aukiolle, jolla oli juhlakansaa iloitsemassa. "Mitä täällä oikein tapahtuu?" kissat kyselivät toisiltaan. 

"Täällä juhlitaan Hiiskun syntymäpäivää," Makkara selvitti," Kukaan ei tosin tiedä, kuinka paljon Hiisku täyttää, mutta se on sivuseikka. Pääasia on Hiiskun juhlat."

Juhlasankari huomasi tulijat ja tuli iloisesti kirmaten halaamaan kaikkia ja pyytämään juhliin mukaan. 

Juhlat jatkuivat ja jatkuivat. Kaikilla oli hauskaa, mutta lopulta alkoi väsyttää. Kolmikko käpertyi toistensa kylkeen, silmät umpeutuivat ja hetken kuluttua kuului vain vaimeaa tuhinaa.

"Äiti ja iskä, tulkaa katsomaan, miten nuo kolme kissaa nukkuu kasassa!" kuului poikien ääni.

Kissat availivat hämmentyneinä silmiään. Miten kummassa Eetu ja Peeti olivat päätyneet Satumaahan? Kissat hieroivat unihiekkaa silmistään ja huomasivat olevansa yllättäen kotona takan edessä. Missään ei näkynyt Satumaan karamellimetsää, Venniä, Makkaraa, ei juhlakansaa eikä Hiiskua.

Kissoja nauratti. "Kotona ollaan taas," ne pohtivat ja päättivät aamupalan jälkeen kertoa Markalle retkestään Satumaahan, Hiiskusta, Makkarasta, Vennistä ja huikeasta juhlasta metsässä.

Ehkäpä Hienohelma-Lianakin suvaitsisi tulla kuuntelemaan. Se kissoja vähän harmitti, etteivät ne osanneet ihmisten kieltä, että olisivat voineet Eetulle ja Peetillekkin kertoa seikkailustaan.

Mutta ehkäpä pojat kuitenkin asiasta tiesivät.

 

 

Tarina Suttukissasta feat Peeti

" Se Suttu lähti seikkailemaan metsään ja sitten se tuli omaan kotiinsa."

  Peeti 5-vuotta

 

Suttu

 

Pieni kissanpoikanen katseli ympärilleen metsässä. Kaikkialla oli mustikan ja puolukan varpuja, jotka olivat pientä kisua paljon suurempia. Joillain kohdin, vielä korkeammat juolukan varret tavoittelivat puitten korkeuksia, tai siltä kissanpoikasesta ainakin tuntui.

Aurinko lämmitti sen turkkia, linnut pitivät sirkutusta ja metsä oli täynnä jännittäviä tuoksuja.

Kissanpoikanen oli vielä kovin pieni, mutta sitäkin uteliaampi tassutellessaan pehmeän sammalen päällä, tunkeutuen yhä syvemmälle metsän uumeniin.

Se oli ollut jo jonkin aikaa metsässä, vähän alkoi jo olla nälkäkin ja se alkoi etsiä katseellaan maalaistalon liiteriä, jota se piti kotinaan. Missään ei kuitenkaan taloa liitereineen näkynyt ja pentua alkoi vähän pelottaakin. 

Se painautui sammalmättäälle kerälle ja sen silmäkulmasta kierähti kristallinkirkas kyynel, kuin pieni kastehelmi.

 

Hiisku

 

Satumaan Hiiskulla oli tylsää. 

Jos nyt Satumaassa voi olla tylsää, niin Hiiskulla sitä oli äärettömästi. 

Pääsiäinen oli tullut ja mennyt ja kevät oli edennyt mukavasti, mutta Hiiskulla oli tylsää, eikä sitä juurikaan kiinnostanut koko kevät. 

Se kulki noita Eulaalian perässä ja mourusi kurjuuttaan, niin, että noita oli menettää järkensä. " Älä viitsi narista," noita yritti komentaa kissaa, mutta sai takaisin vain yrmeän tuijotuksen ja entistä syvemmäm mourun.

Hiiskun mielestä tylsyyttä oli kestänyt ainaki sata vuotta, tai tuhat, ihan se ei ollut varma asiasta. Noitaa nauratti:" Ai yhtä kauan kuin prinsessa Ruusunen nukkui?" 

Hiisku tuhahti ärtyneenä ja kapusi häntä ylväästi pystyssä tuijottamaan ikkunasta ulos, josta se näki silinteripäisen hahmon lähestyvän noidan mökkiä. 

Se oli taikuri Harlekiini, noita Eulaalian hyvä ystävä.

 

Taikuri Harlekiini

 

Taikuri Harlekiini koputti ovelle, avasi ja astui sisään.

Harlekiini sipaisi korkean silinterinsä päästään ja nappasi hatusta kauniin kukkakimpun, jonka ojensi hymyillen noidalle. 

"Kaunista kauniille," Harlekiini lausui Eulaalialle. 

Noita kiitteli ja asetteli kukat maljakkoon. 

Hiiskua ärsytti. Miksei taikuri tuonut sille mitään, mikä olisi piristänyt sen mieltä. Mutta taikuri Harlekiini ei olisi ollut Satumaan etevin taikuri, ellei hänellä olisi ollut jotain Hiiskullekkin. Viitta vain hulmahti kun taikuri kääntyi kissan puoleen ja sanoi:" Kuulehan Hiisku. Kuulin, että sinulla olisi tekemisen puutetta lähes sata, ellei tuhat vuotta, joten sinulle olisi tehtävä ja tärkeä olisikin." 

 

Hiiskun tärkeä tehtävä

 

Hiiskun korvat nousivat salamana pystyyn ja sen silmät tuikkivat uteliaina taikurin puhuessa. 

"Maapallolla on pieni kissanpoikanen vailla suojelusenkeliä ja Satumaan kuningas ajatteli, että voisitkohan sinä ottaa pestin siksi aikaa, kun poikasen asiat selkenevät?" 

"Mutta miten ihmeessä pääsen maapallolle ja löydän oikean kissanpennun?" Hiisku ihmetteli. 

Hiisku oli täynnä kysymyksiä ja taikuria alkoi naurattaa kissan innokkuus. "Hiisku-hyvä, siksihän kuningas lähetti minut tänne, enhän minä turhaan ole Satumaan vanhin ja taitavin mestari taikomisessa. Minä autan sinut matkaan, mutta nyt olen hiukan uuvuksissa, taiat vievät voimia jo tässä iässä, joten nyt lepäämme ja huomenna jatkamme asiasta."

Ohjeita matkalle

Yöllä Hiiskun oli vaikea nukkua. Jännitys valtasi mielen ja Hiisku mietti kaikkea, mitä tulisi tapahtumaan.

Aamupalakin tuntui takertuvan kurkkuun ja pienet käpälät vapisivat jännityksestä.

Ennen lähtöä taikuri antoi ohjeita:

"Hiisku, muistathan, että ainoa, joka sinut näkee, on pieni kissanpoikanen, ei kukaan muu, koska olet enkelikissa. Sinun on kerrottava poikaselle kuka olet ja että olet auttamassa, ettei pieni pelästy. Ja muista tarkkaan, että olet ainoastaan sen aikaa maapallolla, kun pikkuinen tarvitsee suojaa. Olet kuitenkin Satumaan oma Hiisku. Täältä vain lähetetään välillä apuja, mutta kun pentu on turvassa, palaat takaisin Eulaalian kissaksi. Kyllä sinä selviät hienosti, osasithan ajallaan tulla tännekin ihan itse."

Halki kaikkeuden

Ohjeet annettuaan ja noidan halattua tiukasti Hiiskua, taikuri mumisi jotain salaista loitsua, heilautti tähtien kirjomaa viittaansa ja Hiisku tunsi kohoavansa huimaa vauhtia ylös Satumaan taivaalle, yhä korkeammalle mustaan äärettömään avaruuteen, ohi planeettojen, erilaisten aurinkojen, suuren juustonkeltaisen kuun, saapuen Sateenkaarisillalle, ohittaen sen syöksyäkseen linnunradalle. "Linnunrata, Milky way, maitotie," mietti Hiisku yrittäen lipaista avaruuden maitoa, kuitenkaan onnistumatta siinä.

Hiisku kiisi kohti maata ja lopulta se tömähti metsään  pehmeälle sammalmättäälle.

"Olipas se matka," se tuumi.

Sitten se valpastui. 

Se ei ollut yksin.

"Suttu on tositosi söpö ja sen silmät on tosi kauniit ja se on mustavalkonen. Tosi söpö ja se tuntuu tosi pehmeältä." 

  Peeti 5-vuotta

Hiisku ja Suttu

Hiisku istua tönötti sammalella ja mietti, missä kummassa se oli.

Metsässä kyllä, mutta missä metsä sijaitsi?

 Satumetsä se ei ollut, sen Hiisku ymmärsi, mutta muuten sen pää oli hurjasta matkasta pyörällä.

Ja oliko tämä joku, joka oli käpertynyt sammalelle kerälle, se pentu, jota Hiiskun piti suojella?

"Heipä hei," se sanoi varovasti pienelle mustavalkealle kerälle ja jatkoi:" Minä olen Hiisku, kuka sinä olet? Minua ei tarvitse pelätä olen ihan kiltti enkelikissa."

Karvakerä nosti päätään ja kauniit surulliset kissansilmät tuijottivat Hiiskua.

"Ei minulla ole nimeä ja taidan olla eksynyt," pieni kissa vastasi hiljaa.

Pelastusoperaatio 

Hiisku arvasi, että tässä oli kissanpentu, jonka vuoksi se oli lähetetty maahan.

Pentu kertoi tarinaansa: liiteristä, jota se piti kotinaan, sisaruksista, joista se ei tiennyt, missä ne olivat, mahassa kurnivasta nälästä ja vilusta, joka öisin kietoutui sen pienen kehon ympärille. Ja siitä kuinka välillä maailma tuntui pelottavalta.

Hiisku kuunteli sydän käpristyen. Kyllä se tiesi, mistä pentu puhui, olihan se itsekin ollut koditon, ennenkuin ihmisperhe oli ottanut sen kotiinsa. Kodissa oli lämpöä, ruokaa, ihmislapset Eetu ja Peeti, ihmisäiti ja ihmisisä, kissaystäviäkin oli ollut. Kodissa Hiisku oli ollut onnellinen, mutta sitten siitä tuli lopulta Satumaan Hiisku.

"Hei, älä pelkää," se sanoi pennulle," Kyllä me saadaan sinullekin koti, missä on hyvä olla. Mietitään vähän. Hmmmm, mitä jos lähdetään ensiksi täältä metsästä pois?"

"Mennään vaan," vastasi pentu jo vähän iloisempana.

Loukku

Kissat kulkivat pois metsästä ja  kohta näkyikin liiterin kulma.

Kuului ihmisten ääniä. Äänet tuntuivat kumman tutuilta Hiiskun korviin ja äkkiä se ymmärsi.

Tuo nopeasti höpöttävä naisen ääni oli varmasti ihmisäidin ääni, matala rauhallinen ihmisisän ja voi iloa ja riemua, poikien äänet Eetun ja Peetin, Hiiskun rakkaiden ihmislasten puhetta.

Lämmin tunne täytti Hiiskun ja se vakuutteli kissanpennulle, ettei tarvitse pelätä, kaikki järjestyy kyllä.

Liiterin luona oli kumma laatikko, jonka sisällä oli ruokaa.

Pentua pelotti, mutta Hiisku luotti siihen, että laatikosta koituisi pelkkää hyvää.

"Mene vain sisälle laatikkoon," se kehotti pentua,"Älä turhaan pelkää, minä olen koko ajan sinun kanssasi."

 

Kissat tassuttivat laatikkoon ja niiden takana luukku sulkeutui.

 

Loukussa

 

Laatikko oli loukku, jonka luukku tosiaan oli napsahtanut kiinni ja kissanpentu oli sisällä Hiiskun kanssa, pääsemättä ulos.

Pentua pelotti ja se painautui tiukasti Hiiskun kylkeä vasten.

Hiisku rauhoitteli kissanpoikaa ja kuunteli lähesyviä ääniä.

Hiisku tunnisti äänet ja oli riemuissaan, koska nyt se tiesi, että kissanpojalla ei ollut enää mitään hätää. 

Äkkiä loukkua nostettiin ja ystävälliset kasvot painautuivat verkkoa vasten. 

" Kappas vaan, täällähän on kissanpentu, tulkaapa pojat katsomaan ja eiköhän sitten lähdetä kotiin," sanoi ääni hellästi.

 

"Yks kissa meiltä lähti omaan kotiin. Sen nimi oli Beethoven, mut äiti sano sit Hesburgeriks."

  Peeti 5-vuotta

 

Kotimatka ja kotona

 

Matkalla Hiisku selitti kissanpennulle, että sekin oli ollut koditon ja monta sen kissakaveria myös, ja että ihmisperhe hoiti kissoja ja pentuja ja etsi omat kodit, ja joskus saattoi käydä niin, etä saikin jäädä perheeseen, niinkuin Hiiskulle oli käynyt. Ei hullumpaa elämää, oli lämmintä, ruokaa ja sai leikkiä ja vaikka vain makoilla laiskana. Eikä tarvinut pelätä mitään.

Matka päättyi keltaisen talon pihaan. Hiiskukin tunsi olevansa kotona ja melkein unohti olevansa nykyisin Satumaan Hiisku ja vain vierailulla maapallolla.

Laitetaan kissanpentu pesuhuoneeseen, niin se tottuu hiljalleen," sanoi ihmisäiti.

 

Markka

 

"Ompas outo paikka," mietti kissanpentu. Jalkojen alla lattia oli lämmin, valot valaisivat mukavasti ja keskellä lattiaa oli ruokakuppi, jossa oli ruokaa.

"Syö vaan ," kehotti Hiisku pentua.

Kissanpentu söi hyvällä ruokahalulla, vilkaisemattakaan ympärilleen.

Äkkiä se kuitenkin pelästyi.

Saunasta kömpi isoin kissa, mitä pentu oli ikinä nähnyt, eikä Hiiskukaan, edes Satumaassa, ollut niin valtavaa kissaa nähnyt.

Iso, musta kissa tuli lähemmäs. Se oli jo vanha ja näki, että se oli monet tappelut joutunut käymään läpi. Sen korvat olivat arpeutuneet ja vähän repaleiset ja hampaita puuttui.

Kissa oli kuitenkin sangen kiltti.

"Markka on nimeni," se esittäytyi:"Älä pelkää, olen kiltti kissa ja muutenkin täällä on turha pelätä, hyvä koti tämä on elää ja olla. Itse asuin vuoden saunassa, kun minua pelotti, nyt asustelen vihreässä laatikossa keittiön pöydän alla. Tervetuloa pikkuinen."

 

"Suttu kiipeilee verhois ja se kiipes ihan tonne ylös. Sit se leikkii painia ja me leikitetää Suttua."

  Peeti 5-vuotta

 

"Laitetaan sen nimeksi Suttu, kun se on vähän tommonen sotkunen," ihmisperhe naureskeli kissanpennulle. 

Hiiskua kukaan ei nähnyt, olihan se suojelusenkelikissa Sutulle. ja nyt kun Hiisku sai Sutun asiat kuntoon, se saattoi hyvillä mielin palata Satumaahan noita Eulaalian luo ja jättää Sutun tuttuun perheeseen.

Mutta ennenkuin se palasi, se kävi nuolaisemassa jokaisen ihmisperheen jäsenen poskea unessa hyvästiksi.

Hiiskun tehtävä oli suoritettu ja noita Eulaalia sitä jo kovin odottelikin Satumaan mökissään.

Mutta Suttu asusteli perheen luona, leikki ja oli onnellinen.

 

"Suttu haluaa, että Snadi ja Metka nuolee sen turkkia."

  Peeti 5-vuotta.