perjantai 24. marraskuuta 2017




Sinkkubanaani


Aika menee ihan älyttömän vinhaa vauhtii eteepäin. 
Ei meinaa pysyy millää taakil, et mis mennää ja mikä päivä tapahtuu mitäki.
Kaks viikkoo sit, mie kävin äiteen syntymäpäivil. 
Laitoin meiän vatsappiryhmää, et oon menos, tuleeks kukaa muu min kans.
Riikka ja Henna ilmotteli, et joo, ne tulee, Henna Eetun kans ja Riikka Sisun.

Sunnuntain ne ois oikeesti ollu, mut myö mentii lauantaina heti aamusesta.
Pesonen ei päässy, ku sil oli muita juttuja, ja ku se oli lähteny, ni mie menin käynnistelee tot min autoo ja lisäilee siihe nesteit, ku siit on syyläri rikki. 
Nestettä menee vissii enempi, ku bensaa ikinä.

Just ku olin saanu auton käyntii, ni Henna soitti, et ajaa meiän kautta ja ottaa minut kyytii.
Sehä passas minulle oikein hyvin.
Sammutin auton ja tönötin pienes satees pihal ja oottelin.
Jonku ajan pääst se ajeliki ja nappas minut kyytii.
Kaakaa, sano Eetu ilosesti, ku minut näki.
Kanojen ja ankkojen ääntelyn takii mie kait oon sit kaakaa-mummi.

Äiteel ei ollu muita ku myö ja jonku aikaa meiän jälkee tuli Riikka ja Sisu.
Tokiha myö kahviteltii ja pojat pelas jalkapallopelii.
Sisu isompana osas iha ite, mut Eetu pelaili Hennan sylis suurinpiirtein ite.
Meil oli oikein mukavaa ja lepposaa.







Aikamme, ku oltii oltu, ni alettii lähtee pois.
Riikka oli tulos Sisun kans meille käväsee, ni mie hyppäsinki Riikan kyytii ja Henna ja Eetu lähti keskenää kotiisa.

Tai niihä myö aateltii, et tost vaa autoo ja menoks.

Minulle aina nauretaa, ku jotenki kummallisesti minulle saattaa sattua vähä semmosii hassui juttui.
Varsinki auton kans.
Pesonenha ei anna min ajaa sen autoil, koska sil ei kuulema oo nii paljo renkaita, et vois päällystää auton, ku mie lähen liikkeelle.
Nii eikä kuulema nii paljo rahaakaa, et vois ostaa uutta peltii.
Minust ihan höpinää tommonen.

Meiän perhees ei oteta kauheen vakavastii pikkujuttuja.
Niiku vaik sitä ku mie ihan vahingos peruutin meiän pakettiauton kaupungin lyhtypylvääsee.
Sille pylväälle ei käyny mitää, enkä mie ees huomannu sit pientä lommoo takapukuris, mitä toi Pesonen vieläki muistelee.
Sitäpaitsi, kuka vaan voi vähä jäähä jumii, jos on hankalat olosuhteet.

Mut tekevälle sattuu, sanoo sananlaskuki.

Jokatapaukses, mie hyppäsin äiteen pihas Riikan kyytii ja Henna omaa autoosa.
Ja Riikka lähti peruuttamaa.

Nyt pitää muistaa, et on satanu lähes taukoamatta viime talvest lähtien ja maa on oikeesti vetistä ja märkää.
Savi varsinki on löllöä ja upottavaa kun suo.

Siin äitin pihas on savee.
Mitä Riikka ei aatellu, enkä mie aatellu ja ku oltii turvavyöt silpastu kiinni, ni Riikka alko peruuttamaa.
Ihan hiljaksee ja rauhallisesti suoraa siihe saviliejuu.

Ei se auto ees tömähtäny, ihan sievästi se kiilas sinne massaa syvälle ja siin sit oltii, ku täit tervas.
Myö yritettii työntää ja kaivaa ja taas työntää ja kaivaa.
HEIJAA SITÄ AUTOA EESTAAS, huus Henna etupuskurin takaa minulle ratin taakse.
HEIJAAN HEIJAAN...




Myö kaivettii ja heijattii ja oltii nilkkoi myöten saves, ku äiti könkkäs pihalle.
Ei se lähe tollee, se sano ja lähti soitamaa kylältä traktorii hinausavuks.

Voi Jumala ja Jeesus, aina nää päättyy näin, se huokaili, ku tuli takas ulos.
Ei ne nyt taia tulla työntämää, nauro Henna.




Lopult riikan auto kiskastii traktoril tielle ja lähettii jatkaa matkaa.
Mie vähä ihmettelin, ku Hennan autoo ei näkyny, mut aattelin, et jos se on jääny äitin kans viel juttusille.




Sit soi puhelin.
Onks tos postilaatikon vieres joku kivi vai törmäsinköhä mie postilaatikkoo?
Se oli Henna.
Emmie kyl yhtää muista, mie sanoin ja se nauro et; mie törmäsin kaks kertaa ja kuulu tömps, mut onneks ei kraaps.
Nonni, mut nyt ette pääsee enää nauramaa minulle, ku törmäsin samaa puuhu lumimyrsky kaks kertaa peräkkäin, mie pääsin kuittaamaa.

Illal soitin äitille ja se sano, ettei Henna postilaatikkoo törmänny, ku kivee.
Onni onnettomuudes kuitenki, ettei mitää menny rikki.
Paitsi Riikan autost yks pieni listanpätkä.

Pesost ei naurattanu.
Se tuumi vaan: Samaa sarjaa työ ootte kaikki. Se on varmaa geeneissä. 
Toisaaltaa, ei se ollu Henkkakaa nauranu. Oli vaan tuuminu omaa rauhallisee tyyliisä:Nyt vähän sitä varovaisuutta.

Maanantain mie sain joululahjan.
Heidin kaveri oli alkanu tehä ripsiä ja kulmakarvajuttuja ja Heidi oli hommannu minulle joululahjaks ripset.
Sille laitettii samal keikal kulmat.
Minul ei oo ikinä ollu tekoripsiä ja minuu hiukka jännittiki koko juttu.
Mut aamusel myö lähettii kohti kausalaa.

Matka meilt maalaisilt meni oikein hyvin nii kauan, ku saatii auto kaupan parkkii.
Sit myö lähettii kävellen.
Ja eksyttii.
Kausalaa.
Myö oltii myöhäs muutenki ja lopult oli pakko soittaa, et mihinkäs meiän pitää mennä.
Lopult löyettii perille ja minulle laitettii ne ripset ja sen jälkee oli Heidin vuoro.






Oli jo iltapäivä ku lähettii ajelee takas ja ku pääsin kotii, ni ei menny kauan ku Pesonen tuli kans.
Se katto minuu ja nauro.
Nauratsie jumaliste minulle, mie tuhahin sille.
Emmie sinulle, ku sin ilmeelle, ku naama on, ku Naantalin aurinko.

Mie en oikein osaa suhtautuu näihi min räpsyttimii, toisaalt tykkään ja toisaalt tuntuu hassult, ku mie oon kotosal vaa noitten
räpsyripsien kans.
Mut mielissäin mie oon ollu kovasti.

Keskimääräsesti on satanu.
Aamusin o ollu välil aika hyväki ilma, mut sit on taas tullu vettä.
Maa on märkää jokapuolel ja ku sunnuntai aamuna mentii lenkille, ni aattelin hulluuksissani, et eihä siel nii kovin märkää oo kuitenkaa.











Se oli ihan väärä olettamus ja kengät märkinä tulin aamun lenkilt kotii.
Pesonen oli varustautunu saappail ja ne mennä loiskutteli Hiiden kans eellä ja mie ja Venni yritettii loikkii mättäält määttäälle, niiku Mikki Hiiri laulus.
Paitsi et kerran toi Venni ei hypähtäny mättäälle ku molskahti vesiojaa.
Mut mie lohduttauduin itekseni, et ku on kostee ilma, ni se on vallan happirikas sitte.
Että happea on piisannu, vaik muille jakaa.

Eilen oli lumimyrsky.
Piti tulla lunta ihan mahottomat määrät, mut lopult se vaan tuuli kovasti ja tuli semmos lumipöllyä vaan ehkä jotain viis senttii.
Eli iha normi talvijuttu.



Mie en viittiny liikkuu kotoont minnekkää, ku min autos on vaa nypityt nastarenkaat ja Pesosen Volvos kesäkumit alla.
Mut ku se tuli töist, ni se sano et sen pitää käyä toimittamas yks asia ja pitää vaihtaa ne renkaat nyt siihe Volvoo ensteks.
Se oli töis pähkäilly, ettei min autol voi oikein ajaa, ja varsinkaa sen autol ei, ni se oli menny vaihattaa talvirenkaat vanteille ja niit myö sit tuules ja tuiskus asenneltii illan pimeydes.




Minul oli eilen tosi kehno päivä ton selän kans ja mietin, ku hain postii, et oma koti on tos iha lähel näkyvis , mut sattuu nii paljo joka askel, et pääsenks kotii asti.
Hammast purren laahustin kuitenki ja keittiös selasin postit läpi ja menin sohvalle huilaamaa.

Eli mie olin siis kokopäivän itekseni ja ku kerran Pesonen lähti asioille, ni mie pynnäsin mukaa.

Takatulles mentii kauppaa Valkealaa.
Melkein heti oli hedelmätiski.
Hedelmätiskil oli banaaneja terttuina isot pinot.
Sitte oli pikkukorissa muutama banaani ja kyltti: SINKKUBANAANEJA.

Myö mennää kaupas yleesä erillää, et kumpiki vähä miettii, mitä ostetaa.
Nyt Pesonen tuli min luokse suht nopee ja sil oli jokseeki tyrmistyny ilme.
Se katto minuu ja viitto banaaneihin päin ja sano:
Luenks mie oikein? Mitä on sinkkubanaanit?

Minuu alko naurattamaa oikein tosissaa, mutten mie voinu siel kaupas alkaa höröttämää, ni sain vaa hiljaa sanottuu, et kato, ne on tarkotettu semmosille ihmisille, jotka on sinkkuja  ja ne voi sit ottaa tos banskun, ni joku toinen sinkku huomaa, et ahaa, tossaha on myös yksinäinen ihminen ja sit ne voi vaik alkaa juttelee.

Pesosen ilme oli tyrmistyny. Erittäin tyrmistyny, muttei se sanonu mitää.

Jatkettii matkaa ja se näki kaks alennusmyyntijoulutorttuu pussis.

Mie näin, et sen pääs rattaat raksutti ja se alko avaamaa suuta ja viittilöi niihi torttuihi: 
Noi on varmaa sinkkutorttuja, se alotti mut mie olin jo onneks sen verran kaukana, et huikkasin: 
Tuu pois sielt ja oo hiljaa.

Tänää mie oon pitäny huilipäivää.
Se tarkottaa, etten oo menny tekee pihalle mitää, enkä oo siivonnu, eikä pitäny tehä yhtää mitää.
Mutten mie malttanu olla ihan kuitenkaa mitää tekemättä.
Mie väsäsin tän talven ekan himmelin.







 



 




















keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Kurren kuljetuskotelo

 

Minulle on pitkää naureskeltu, ku mie kerään lähes kaiken, mist min mielest vois joskus tehä ja askarrella jotain.
Mie en oo sillee niin hyvä tekemää niiku noi, jotka pitää oikein blogia ja laittelee töitää esille ja jopa myy niit.
Mie kerään vessapaperirullii, säilykepurkkei, lasipurkkei, ketsuppipulloi ja oikeestaa kaikkee, mist mie aattelen et vois jossain kohtaa olla hyötyy.






Meilt on matkaa kauppoihin joltisen verran ja ihan pikkunippelin takii ei viiti lähtee liikkeelle.
Jotes minul on kaikkee outoo roinaa kerättynä.
Pyyhkeist ja lehtien sivuist, taikka vaikka jostain pussist voi tehä taului. 
Kehykset mie oon hommaillu kirppareilt, tietty...sielt saa tosi halval kuitenki vähä niikus kaikkee.














Tai sit mie puran jonku jutun ja teen siit jonku toisen jutun. Viimeseks mie purkailin joulukoristeit ja väsäsin kranssin ovee.









Kirpparit minust on todella kivoi. 
Mie harvoin ostan mitää vaatteit tai itelle mitää, mut minust on kiva ostaa jotain, mikä on sit tosi halpaa ja jos se on vanhaa tai ite tehtyy, ni nehä iskee minuu ku koivuhalko.

Vaatteist mie en ees niin perusta ja kotoon oon välil ihan omituisis vaatteis, mitkä on vaa mukavii eikä purista.
Yhteen päivään Pesonen totes Vennin takista, ku se on kulunu ja rikki, et sama on maku koiral ku emännäl.
Oha Vennil punanenki takki , jonka mie laitan sille kuha joulu lähenee.
Tai sit jo tänää.
Se oli sil vähä aikaa, ku toi resunen oli oottamas pesua.
Yhteen päivään Pesonen sano: Hiisi retuuttaa tosissaa joulupukkii.
Mie mietin, et mikä pehmolelu siel sil oli, mut eihä se ollu lelu, ku Venni ja Vennin punanen takki. 
Hiisi ei viel tiiä, et kateus on pirun rakastama ratsu.

Usein saatan löytää kirpputorilt jonku lahjan joka minust on just sille tietylle ihmiselle sopiva.
Viime kesään mie ostin pitkän harkinnan ja käpälöinnin tuloksena semmosen pienen kaapin, mikä oli koottu joskus kauan sitte peilipiirongin niist pienist kaapeist, jotka on siin kummanki puolen isoo peilii.
Ja mie mietin kauan sitäki, et raattinko ostaa ees. 
Siin mie kävin semmost Jaakopin taistoo itteni kans, ku minust se oli ihan älyttömän kiva , mut mie tiesin et Pesosel on syntymäpäivä ja meil 5-vuotis hääpäivä.
Hammast purren, mie sain sille sanottuu, ku se tuli silt vuotuselt Ruotsin reisultaa, et onneks olkoo, tuo on sinun syntymäpäivälahja, laitat sinne sit sin auton avaimet tai mitä lystäät, mie en sinne puutu.
Jossain mielenpohjal aattelin, et se sanoo: Piä sie se vaan.
Mut ei se sanonu, ku oli tyytyväinen ja se on tos eteises tönöttäny seinäl sen pikkukaappina.




Mut sit taas, se osti meille semmosen valkosen peilipiirongin yläosan, mitä mie olin katellu puol vuotta kirpputoril, mutku se oli aika kallis, ni en siit viittiny kauheesti puhua.
Yhteen kertaan, ku oltii tos kirpparil, ni se sai tingittyy sen hintaa alaspäin, mut mie en ois siltikää lähteny sit ostamaa, mut Pesonen osti sen et mie pääsen laittelee sen sit, kuha kevät ehtii.
Se oli ostanu muutama vuos sitte piirongin, mist mie oon saanu laatikot rapsittuu maaleist, mut siin ois viel tekemist. 
Ne kaks sit yhistetää ja mie luulen et niist tulee tosi kivat.




Ku sanotaa, et näytä minulle kotisi, niin kerron , millainen olet, ni meillä se varmaa menis, et näytäppä miten oot tavaroita muunnellu tai käännelly.
Pitkää oli kiinalainen paperipäivänvarjo kuleksimas paikast toisee. se oli menny rikkiki, mutten mie raattinu heittää pois.
Lopult mie sahasin varren poikki ja ripustin sen kattoo. 
Muutama päivä sit Eetu ja Henna oli tääl ja minul oli Eetu sylis ja se kovasti katteli sit varjoo. 
Mie aattelin, et ehkä joku osa sen pienes pääs kehittelee jonain päivään tarinan mummin varjos asuvast lohikäärmeest.
Mie saatan laittaa lampun väärinpäin, jos se on minust kivempi sillee ja tehä vaik vanhast ikkunast valoikkunan oven vieree.














Osaa toi Pesonenki kyl kaikkee ja yhteen päivään se toi nopan, minkä se oli hitsannu töis.


.

Usein se kyl tekee minulle järkevämmin jonku asian, ku mitä mie ite osaisin.
Tosin se tekee siks, etten mie sais ihan mahottomii rakennelmii aikaseks.
Se huokaili kerran: Nii, sie osaat kyl naulata. Valitettavasti.Kyl mie välil toivon et sie oisit semmonen, et pyytäisit vaa, et lyö naula seinää.
Ehän mie kauheesti pysty tekemää, ku se on piilottanu minult kaikki kivat vehkeet: moottorisahan, sähkösahan, tehokkaamat porakoneet ja jättäny minulle vanhan porakoneen ja käsisahan. 
Kirvestä se ei oo tajunnu viel, enkä oo sille kertonu, et yhel pikkukirveel kopsautin pienen vekin polvee.
Siit jäi nii pieni arpi, ettei se oo sit huomannu, vaik se huomaa haukkana, jos oon satuttanu jossain.

Mut noist min askarteluist se saa iloo usein.
Kato, tän ku päällystää ni täst saa taas kivan rasian.
Kato, taas ois ketsuppipullo, siit sais lapsille taas lapion tai tommosen helistimen.
Silti se yhtenä talvena toi minulle kaks kassillista tosi kivoja pahvirasioita: Ku sie niin tykkäät näist askarrella.
Mie en oikein pysty tekee pitkää mitää, mis niskat on kenos, ni toi askartelu on mukavaa, ku sen voi tehä pienis eris ja jaksottaa.
Sisulle mie tein vessapaperirullist joulukalenterin ja jos saan kertymää tarpeeks, ni teen erkon lapsille yhteisen kalenterin.
Mut kyl minuu vähä hävetti ku Heidil kävin vessas ja siel oli kolme tyhjää rullaa...
Sanoin, et otan nää rullat, ni sitä nauratti ja se sano, et voi niit olla enemmänki. 
En kehannu ruveta ettimää.







Ne helistimet, mitä Pesonen nauraa, on semmosii, et laitan niihi eri juttuja sisälle, riisii yhtee, sokerii yhtee ja vaik herneit yhtee.
Min logiikka on täs se, et ku niist kuuluu eri ääni, ni lapsi oppis, et eri aineet tekee eri asioit.
Ja se lapiojuttu. Se on ihan älyttömän hyvä keksintö. 
Minust ainaski. 
Ku o iso ketsuppipullo ja siit leikkaa lapion, ni se on tosi jämäkkä.
Mie inhoon niit kaupan kissanhiekkalapioit. Niis on matalat reunat ja ne on hepposii.
Mutku on tommonen ketsuppilapio, ni ai miten on kiva niit kakkapalleroit lapioida pois. 
Ei muute tuu reunojen yli. 




Se mist oon kuitenki itteenii tyytyväinen, on enkelit, mitkä yhen kesän aikan sain yläkerran hellan muurii. Niist mie tykkää kovasti.
Ne mie tussasin sinne, ennenku toi Pesonen tuli rajottelee min toimii.




Mut tänä aamuun Pesonen ylitti jo ittesäkki tos minulle naureskelun jalos taidos.
Se oli ostanu veitsen.
Ja se veitsi oli kotelossa ja se kotelo oli jääny keittiön pöydälle.
Juotii kahvii ja ei sen ihmeemmin puhuttu, mut se käpäili sit koteloo.



Täst sais hyvän kurren kuljetuskotelon, se sano yks kaks.
Mie tuijotin sit ja mietin, et mitä hittoo se horisee.
Se katto minuu ja esitteli sit koteloo: kato, tänne tunkee sen kehon ja pää jää tänne ylös ulkopuolelle. Sit oravaa on hyvä kuljettaa tollee, kuha ei laita tot pantaa liian tiukalle, ettei se kuristu.
Mie katoin pöyän yli ja se katto takas ja sit nauratti kovasti.

Sil on huumori aamusin paremmin hallus ku minul, ja hiljaksee mie aloin älyämää, et sehä jumaliste nauro minulle.
Mie en sanonu muuta ku, et , mihis aikaa sin pitäs jo olla menos.

Ois minuuki naurattanu, mutten viittiny...













sunnuntai 5. marraskuuta 2017




Yhet häät ja ainaki kolmet hautajaiset

 

Tää vuos on ollu raskas.
Alkutalvi meni aika rutiinilla, töissä ja kotihommissa.
Kanat, ankat ja muut elukat, niiku koirat ja kissat käyttäyty yhtä päättömästi, ku aina ennenki.
Myö käytii töis ja kotoon tehtii, mitä kummalki oli omii juttui.

Mie olin aika väsyksis, ku lukuvuos loppu ja ootin kesää into pinkeenä.
Ootin kauniita aurinkoisia, helteen täyttämiä päiviä, joit ei sit lopult helteen osalt ollu tääl suunnal ku kaks.
Aurinkoo oli satunnaisesti, mut suurimmaks osaks sato ja sato ja sato ja sato....sitä vettä.

Kesäkuus myö käytii häissä, sillo oli kiva ilma ja oli hauska ajella porukal ja takaspäin tultii vähä isommal porukal ku autoo  kerran mahtu.
Mie tykkään ajaa yöl, ku ilma on selkee ja kirkas, millo paistaa kuun möllykkä ja millo taas tähet tuikkii pisteinä samettiselta taivaalta.
Joskus isot harmaat pilvet ajelehtii tumman yötaivaan alla ja luo oman jännityksen tunteen ihmisen sieluu.
Kuun ja yönsinisen taivaan alla myökii takas ajeltii...ja niit harmaita pilvilauttoi lipu ajallaa siel taivaalla myös.
Häät oli mukavan lepposat ja ne toi sitä juhlaa, mitä yleesä ei oo arjen seas.

Päästii kesäkuun loppuu ja heinäkuun alkuu.
Se heinäkuu alko hautaisil.
Ei myö kauheesti oltu tekemisis, mut eihä sukulaiset nii kauheesti enää nykysin yhteyksii pidäkkää.
Myö tiiettii sairauksist, ja mitä milloki tuli etee, mut silti se lähtö tuli yllättäen.
Ainaha ne tulee yllätyksenä, ei niihi oikeesti osaa valmistautuu.
Mie laitoin hautajaismekon ja Pesonen puvun ja sit myö lähettii.
Ja vaikkei sitä oltais nii läheisesti tekemisis, ni se ikävä ja suru, mikä jää tänne olijoille, on nii käsin kosketeltavis, et sen voi tuntea ihan omalki iholla ja puristavana tunteena kurkussa.

Meni aikaa ja oli läheinen koko kesän sairaalas ja käytii siel kattomas, mite aina ehittii.
Usein Pesonen kävi töist tullessaa, ku sen työpäivä on monesti  pitkä ajomatkojen takia.

Mie koitin huolehtii kotijutuist ja elukoist ja Pesonen naakutti töis.
Välis mie yritin auttaa äitii ja min kohokohtii ja energian antajii oli pienokaiset...Erkon, Riikan ja Hennan lapset.
Anna on ilopilleri meiän elämäs iha sellasenaa. 
Toki nää muutki, mut niil on noi bonukset usein mukana.

Mut myö oltii kumpiki väsyksis ja turhautuneit, ku nää on asioit, joist sanotaa: ihminen säätää ja Jumala päättää.
Ei ihminen haluu luopua kenestäkää kenest välittää ja rakastaa.
Ei myö oikein jaksettu enää ees kotonakaa muuta, ku olla ja miettiä mitä tulee illal telkkarist.
Ja sit myö nukuttii niitteki ohjelmien ohi, joit alettii kattomaa.

Minul meni kunto ihan nollaa enkä mie oikein saanu enää kunnol henkee enkä meinannu pysyy ees pystys.
Terveystarkastuksen patistamana, mie sit jouduin lääkäriiki ja lopputuloksena oon nyt loppuvuoden kotoon ja koitan saaha itteni kuntoo.

Sit tultii syyskuuhun ja se meni, ku hiekka sormien välist sukkelaa, ilman et saatii oikein mitää aikaseks.
Lokakuu, likakuu, mite sen kukaki haluu sanoo, oli nimesä veronen ja sen lopus tuli toinen suru-uutinen.
Alko marraskuu, ja eihä kahta kolmannetta, ni tuli se kolmaski suru-uutinen vielä.
Seki myö kyl tiiettii, mut silti se tuntuu kurjalta.
Että yhet häät ja ainaki kolmet hautajaiset. 
Vuos ei oo viel lopus, häitä tuskin tulee, mut hautaisist ei aina tiiä.

On täs vuodes ollu hyvääki.
Meiän Hennalla ja Henkalla on ilosta odotettavis, ja on syntyny muutama päivä sitte uus ihminen tähä maailmaa.
Tammikuus ois kutsu häihin.
Niin se menee, et elämäst poistutaa ja elämää tullaa ja siin välil on kaikki maailman kirjo.

Myö täs elämän ja kuoleman välil olevat koitetaa sinnitellä parhaamme mukaa.
Jokaisel on se oma tapasa, eikä sit ainoota ja oikeeta taia olla olemas. 

Mie luin Pesoselle pari päivää sit sen pätkän, kenelle kellot soivat...
"Kellojen soidessa, älä kysy, kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle."
Nii se oikeesti on, niiku kukaa ei oo saari, erillää mantereesta, ni kukaa ei oo myöskää yksin.
Jokainen on osa ihmiskuntaa ja kun joku kuolee, poistuu täältä, ni yks osa meistäki jokaisesta lähtee, kuolee mukana.

Täs aamusel laittelin pallukoita eteisen lamppuu ja mietin, et nehä o ku pieniä planeettoja avaruudes.
Meinasin laittaa enkelin keskelle, mut sit mie muistin ton punasen linnun ja mie ajattelin, et sehä on ku sielu, mikä kiirehtii kaiken avaruuden keskellä sinne jonnekki, mist myö tääl ei tiietä yhtää mitää.
Ja jossain taustal oottaa jo seuraavat linnut lähtöö sinne jonnekki...

Mie oon ollu pitkää kirjottamatta, ku mie en oo ihan aina jaksanu mitää, mut min päässä on kaikunu Heidin sanat Arjan hautajaisis ku halattii.

"Äiti tykkäs lukea sin kirjotuksii."