Mennyt maailma

 

Joulukuu tuli ja meni.
Piti valmistella joulua ja lahjoja. Lahjat ei totuttuu tapaa ollu mitää kovasti maksavia.
Min tapaha on hommailla pitkin vuotta pienii juttui, joit ajattelen jollekki tietylle henkilölle. 
Sit mie joulun alla kokoan niist lahjoja. 
Tein mie pari himmeliiki lahjaks ja sit yks ystävä pyys itellee tietynlaist, ni lupasin tehä. Kaupast vaan loppu helmet, ni se himmeli on edellee tos oottamas valmistumist.

Joulutouhujen välil tein ihan normihommii, eikä oikeestaa missää vaihees tullu kiirettä minnekkää.
Se jos mikä, oli hienoo. 
Sisu ehti olla meil ja Eetuki kävi Hennan kans, välil muuten vaa ja välil iha iteksee, niikus isot pojat ainaki.
Myö askarreltii ja tehtii pipareit ja torttui. 
Ja tietty syötii kiintiö lähes täys ennen jouluu.
Oli Pietun ja Jessin joulujuhla, mis Pietu luki jouluevankeliumii niin hienosti, ettei tosikaa.
Mie olin pakahtua ylpeydest. 
Jessi oli kaunis, ku kedon kukka ja laulo enkelinä kuorossa.
Äitin kans käytii kaupoil ja sit oli ihan näit normi kotihommii sil aikaa ku Pesonen oli töis.

Joulun alla myö kovasti mietittii, et otetaako kuusta.
Myö tehään toi pohdinta, joka hemmetin vuos.
Aina päädytää, ettei oteta, koska muovikuusen syö Ollikolli, samoin narut ja pallot yhes Hiiden kans ja aito kuusi varistaa neulaset ja min tän vuoden pointti oli se tutkimus, et kuusi huutaa tuskissaa siin jalas.
Siin vaihees, Pesosen kai teki mieli kärrätä minut jonnekki, ainaki sen ilme kerto sellast, mut se piti suusa kiinni. 

Meil ei siis ollu enää kuusenjalkaa, eikä koristeita, eikä mitää ku kerran tehtii tää päätös. Työnsin kaikki kuusijutut Riikalle.

Aatto meni mukavasti kotona möllötelles ja sit seuraavana päivänä oltii kutsuttu kaikki syömää meille.
Siin aamuntohinas Pesonen tuli liiterist ja roikotti ikivanhaa kuusenjalkaa ja sano: Tää löyty tuolt liiterist.Jos mie kuitenki hakisin kuusen.
Mie mietin et, mite se nyt just meni tonkimaa ja ton löys, mut sanoin, etten kyl nyt yhtää tiiä mitä tehää.
Jos mie kuitenki haen, se jatko sitkeesti, ku sie siit kuusest nii tykkäät.
Hae sitte, mie sanoin ja aattelin, et ens jouluna muistan tän, ei-kuusta-meille-keskustelun lopputuloksen ja pistän koristeita jemmaa.

Onks meil kuusenkoristeit, se uteli ku oli saanu kuusen iskettyy jalkaa kiinni.
Emmie tiiä, kai myö jotain löyetää, mie sanoin ja etiskelin aikani ja sain räävittyy 
jotain kokoo.
Nätti kuusiha siit tuli . 
Sähkökynttilöit ei ollu, mut löyettii ikivanhoi kuusenkynttilöit, niit oikeit, mitä ennenvanhaa oli.
Tähtee ei tietenkää ollu ja mie aloin väsäämää kanansulist, jollon Pesonen jupis, mitää inkkarijuttuu siihe kuusee ei laiteta, ja alko taittelee paistofoliost tähtee.

Sil aikaa mie kurkottelin min sulkakoristetta kuusee ja kaadoin koko kuusen.
Kaks kertaa.
Pesonen tuli paikalle ja oli taas jokseeki pöllämystynyeen näkönen ja kysy, et meniks mitää rikki.
Onneks ei menny ku yks lasinen pallo, eikä se ois niikää harmittanu, jossei niit ois alunperinkää ollu ku kolme.
Lopult hirtettii kuusi pellinnokkaa kiinni punasel villalangal ja toivottii ettei kukaa kiipee siihe.

Kuusenkynttilät sain sytyttää valvotusti vaan sen kerran, et saatii kuusest kuva.

Kahen aikaa mietittii, et koskaha nää porukat saapuu, mut sit tuli viestii, et ollaa tulos.

Se oli ihan älyttömän kiva päivä, meille se joulu oli sillo, eikä aattona ollenkaa.

Sit joulun jälkee jatku taas kohtuu normisti, Pesonen oli töis päivän ja piti kaks vapaata.
Mut minul toi joulu ku on ohi, ni alkaa sielussa kevät.
Jotku väittää, et keskitalvi nyt on, no niin on, ku kalenterii kattoo, mut min sielu huutaa ihan muuta.

Hiljaksee mie oon purkanu joulujutut pois, ei meil enää oo ku se kuusi nököttämäs, mut sil ei nyt oo kauhee kiire.

Perjantain myö mentii Pesosen kans teatterii. Ei mihinkää laitosteatterii, mut semmosee pikkasen erilaisee.
Mie tykkään niitten esityksist ja olin tosi mielissäni ku Pesonenki lähti min kans.

Sen piti käyä yhes kaupas nopsaa enste ja sit siel mentii esityksee.
Mie ootin autos, ku se kävi kaupas.

Oli myyjä ollu juttutuulel ja lopult Pesonen oli sanonu, et, voitko nyt antaa omin ostokset, mul on vähä kiire ku pitää viiä vaimo teatterii.
Myyjää ja muit asiakkait oli naurattanu kovasti ja ne oli alkanu kertoilee omii kokemuksiiaa.
Mut myö ehittii hyvin ja tykättii kovasti kumpiki siit esityksest.

Johtuisko joulust, vuoden loppumisest, tost teatterinäytöksest vai mistä, mut tänä aamuun myö alettii aamukahvil puhumaa menneist ajoist.
Niiku semmosist ajois ku on ollu lapsi ja mite maailma on erilainen nykysin.
Ihan erilainen.

Myö ollaa Pesosen kans eri vuosikymmenluokkaa, mut meil on suht samoja arvoja, mitä myö liitetää lapsuutee.
Siel oli tietty turvallisuus, ja vaik ei ollu kauheesti mitää hienouksii, ni silti sielt jää lämpöö, aurinkoo, loskasii lumilinnoi, hiihtolatui, katkenneit suksii, tylsii luistimii, perhosii, kukkii, pitkää heinää, kukkaketoi, järvii ja jokii millo lämpine vesinee, millo kylminee.

Kummanki mammat ja papat, mummot ja ukit on asunu maalla.
Kumpiki on käyny astumas lehmänläjää ja sotkenu jollain savipientareel ittesä mutaa.
On kiivetty puihin silläki uhal et tippuu tai housut repee.
Ja myö ollaa selvitty hengis tost kaikest.
Rahaa ei oo ollu tuhlattavaks asti, mut silti se on riittäny sillälailla, et on kuitenki ollu 
hyvä olla.
Ja myö mietittii, et mitäs nykysin on.
Ku pitää olla pleikkareit ja televisioit, tietokoneit, puhelimii ja ties ja vaik mitä.

Mut myö mietittii, et aika on eri ku ennen.
Ainoo mitä myö voiaa tarjota, on ees ripaus niist ajois mitä myö tiietää, kesäl veneel kalaa, taikka kukkien keräämist, luonnon tutkimist, uimarannal olemist.
Ens kesään myö päästää mökillekki ja ollaa mietitty, kuinka vois tarjota sit kiireetönt saunaa ja rannas polskimist ja lettujen paistamis tulel ulkona ja illal unten maille köllähtämist ilman tietokoneit ja sen semmosii kapistuksii.

Sisu on jo tottunu kanoihin ja ankkoihin ja koirii ja kissoihin. Joskus se kuulema kotona sanoo, et lähtee Selänpäähä töihi, et saa palkkaa. 
Toissakesänä se murskas kananmunan kuorii ja sai palkkaa, nyt joulun alla se autteli jouluhommis ja sai palkkaa. 
Mut myö ei tehä urakkaa, myö tehää rauhallist tuntihommaa huilien aina välil.

Sitä myö voiaa tarjota. Vähä hommia, et oppii tekemää ja sit semmost turvallist oloo ja rauhaa kaiken kiireen ja hälyn keskel.

Se, mikä surettaa, et aina pienempi ja pienempi osa tämmösest tuntuu jäävän pois vuosien mittaa.
Ku ei oo enää aikaa, eikä aina ees mahollisuuksii vanhemmil taikka isovanhemmil jatkaa tämmösii juttui. Ja sit vähitellen ne unohtuu vaan johonki kertomuksii menneislt vuosilt ja vuoskymmenilt.
Erkon kohal mie oon ilonen.
Ne asuu syrjäs ja vaik niil onki kaikenlaisii vempeleit, ni se on opettanu käymää kalas, nukkumaa teltas ja selittäny luonnost kaikkee.
Kerran mie ällistyin ku Jessi sano et pajun kuorist voi tehä päänsärkyteetä.
Kysyin, et mist tiiät, ni se sano et iskä on sanonu.
Outille lapset oli käyny keräämäs kanttarellei.

Mut nii kauan ku ees joku tekee näitä, ni on toivoo, ettei ihan kokonaa katoo 
tämmöset arvot.

Tänää vaihtuu vuos.
Mitä, jos tehtäis ens vuodest hieno vuosi.
Ei kasattais turhii ongelmii, vaa koitettais, milt semmonen vähä yksinkertasempi eläminen maistuis ja tuntuis.
Ettei ois kokoajan menoo ja meininkii ja harrastamista ja kiiretttä ja uupumista.
Et ois aikaa katella vaikka sit kevään ensimmäist kärpäst katos pörräämäs.

Mie omalt osaltani toivon ihan kaikille onnellist tulevaa. 

 


  


 

Sinkkubanaani

Aika menee ihan älyttömän vinhaa vauhtii eteepäin. 
Ei meinaa pysyy millää taakil, et mis mennää ja mikä päivä tapahtuu mitäki.
Kaks viikkoo sit, mie kävin äiteen syntymäpäivil. 
Laitoin meiän vatsappiryhmää, et oon menos, tuleeks kukaa muu min kans.
Riikka ja Henna ilmotteli, et joo, ne tulee, Henna Eetun kans ja Riikka Sisun.

Sunnuntain ne ois oikeesti ollu, mut myö mentii lauantaina heti aamusesta.
Pesonen ei päässy, ku sil oli muita juttuja, ja ku se oli lähteny, ni mie menin käynnistelee tot min autoo ja lisäilee siihe nesteit, ku siit on syyläri rikki. 
Nestettä menee vissii enempi, ku bensaa ikinä.

Just ku olin saanu auton käyntii, ni Henna soitti, et ajaa meiän kautta ja ottaa minut kyytii.
Sehä passas minulle oikein hyvin.
Sammutin auton ja tönötin pienes satees pihal ja oottelin.
Jonku ajan pääst se ajeliki ja nappas minut kyytii.
Kaakaa, sano Eetu ilosesti, ku minut näki.
Kanojen ja ankkojen ääntelyn takii mie kait oon sit kaakaa-mummi.

Äiteel ei ollu muita ku myö ja jonku aikaa meiän jälkee tuli Riikka ja Sisu.
Tokiha myö kahviteltii ja pojat pelas jalkapallopelii.
Sisu isompana osas iha ite, mut Eetu pelaili Hennan sylis suurinpiirtein ite.
Meil oli oikein mukavaa ja lepposaa.

Aikamme, ku oltii oltu, ni alettii lähtee pois.
Riikka oli tulos Sisun kans meille käväsee, ni mie hyppäsinki Riikan kyytii ja Henna ja Eetu lähti keskenää kotiisa.

Tai niihä myö aateltii, et tost vaa autoo ja menoks.

Minulle aina nauretaa, ku jotenki kummallisesti minulle saattaa sattua vähä semmosii hassui juttui.
Varsinki auton kans.
Pesonenha ei anna min ajaa sen autoil, koska sil ei kuulema oo nii paljo renkaita, et vois päällystää auton, ku mie lähen liikkeelle.
Nii eikä kuulema nii paljo rahaakaa, et vois ostaa uutta peltii.
Minust ihan höpinää tommonen.

Meiän perhees ei oteta kauheen vakavastii pikkujuttuja.
Niiku vaik sitä ku mie ihan vahingos peruutin meiän pakettiauton kaupungin lyhtypylvääsee.
Sille pylväälle ei käyny mitää, enkä mie ees huomannu sit pientä lommoo takapukuris, mitä toi Pesonen vieläki muistelee.
Sitäpaitsi, kuka vaan voi vähä jäähä jumii, jos on hankalat olosuhteet.

Mut tekevälle sattuu, sanoo sananlaskuki.

Jokatapaukses, mie hyppäsin äiteen pihas Riikan kyytii ja Henna omaa autoosa.
Ja Riikka lähti peruuttamaa.

Nyt pitää muistaa, et on satanu lähes taukoamatta viime talvest lähtien ja maa on oikeesti vetistä ja märkää.
Savi varsinki on löllöä ja upottavaa kun suo.

Siin äitin pihas on savee.
Mitä Riikka ei aatellu, enkä mie aatellu ja ku oltii turvavyöt silpastu kiinni, ni Riikka alko peruuttamaa.
Ihan hiljaksee ja rauhallisesti suoraa siihe saviliejuu.

Ei se auto ees tömähtäny, ihan sievästi se kiilas sinne massaa syvälle ja siin sit oltii, ku täit tervas.
Myö yritettii työntää ja kaivaa ja taas työntää ja kaivaa.
HEIJAA SITÄ AUTOA EESTAAS, huus Henna etupuskurin takaa minulle ratin taakse.
HEIJAAN HEIJAAN...

Myö kaivettii ja heijattii ja oltii nilkkoi myöten saves, ku äiti könkkäs pihalle.
Ei se lähe tollee, se sano ja lähti soitamaa kylältä traktorii hinausavuks.

Voi Jumala ja Jeesus, aina nää päättyy näin, se huokaili, ku tuli takas ulos.
Ei ne nyt taia tulla työntämää, nauro Henna.

Lopult riikan auto kiskastii traktoril tielle ja lähettii jatkaa matkaa.
Mie vähä ihmettelin, ku Hennan autoo ei näkyny, mut aattelin, et jos se on jääny äitin kans viel juttusille.

Sit soi puhelin.
Onks tos postilaatikon vieres joku kivi vai törmäsinköhä mie postilaatikkoo?
Se oli Henna.
Emmie kyl yhtää muista, mie sanoin ja se nauro et; mie törmäsin kaks kertaa ja kuulu tömps, mut onneks ei kraaps.
Nonni, mut nyt ette pääsee enää nauramaa minulle, ku törmäsin samaa puuhu lumimyrsky kaks kertaa peräkkäin, mie pääsin kuittaamaa.

Illal soitin äitille ja se sano, ettei Henna postilaatikkoo törmänny, ku kivee.
Onni onnettomuudes kuitenki, ettei mitää menny rikki.
Paitsi Riikan autost yks pieni listanpätkä.

Pesost ei naurattanu.
Se tuumi vaan: Samaa sarjaa työ ootte kaikki. Se on varmaa geeneissä. 
Toisaaltaa, ei se ollu Henkkakaa nauranu. Oli vaan tuuminu omaa rauhallisee tyyliisä:Nyt vähän sitä varovaisuutta.

Maanantain mie sain joululahjan.
Heidin kaveri oli alkanu tehä ripsiä ja kulmakarvajuttuja ja Heidi oli hommannu minulle joululahjaks ripset.
Sille laitettii samal keikal kulmat.
Minul ei oo ikinä ollu tekoripsiä ja minuu hiukka jännittiki koko juttu.
Mut aamusel myö lähettii kohti kausalaa.

Matka meilt maalaisilt meni oikein hyvin nii kauan, ku saatii auto kaupan parkkii.
Sit myö lähettii kävellen.
Ja eksyttii.
Kausalaa.
Myö oltii myöhäs muutenki ja lopult oli pakko soittaa, et mihinkäs meiän pitää mennä.
Lopult löyettii perille ja minulle laitettii ne ripset ja sen jälkee oli Heidin vuoro.

Oli jo iltapäivä ku lähettii ajelee takas ja ku pääsin kotii, ni ei menny kauan ku Pesonen tuli kans.
Se katto minuu ja nauro.
Nauratsie jumaliste minulle, mie tuhahin sille.
Emmie sinulle, ku sin ilmeelle, ku naama on, ku Naantalin aurinko.

Mie en oikein osaa suhtautuu näihi min räpsyttimii, toisaalt tykkään ja toisaalt tuntuu hassult, ku mie oon kotosal vaa noitten

räpsyripsien kans.
Mut mielissäin mie oon ollu kovasti.

Keskimääräsesti on satanu.
Aamusin o ollu välil aika hyväki ilma, mut sit on taas tullu vettä.
Maa on märkää jokapuolel ja ku sunnuntai aamuna mentii lenkille, ni aattelin hulluuksissani, et eihä siel nii kovin märkää oo kuitenkaa.

Se oli ihan väärä olettamus ja kengät märkinä tulin aamun lenkilt kotii.
Pesonen oli varustautunu saappail ja ne mennä loiskutteli Hiiden kans eellä ja mie ja Venni yritettii loikkii mättäält määttäälle, niiku Mikki Hiiri laulus.
Paitsi et kerran toi Venni ei hypähtäny mättäälle ku molskahti vesiojaa.
Mut mie lohduttauduin itekseni, et ku on kostee ilma, ni se on vallan happirikas sitte.
Että happea on piisannu, vaik muille jakaa.

Eilen oli lumimyrsky.
Piti tulla lunta ihan mahottomat määrät, mut lopult se vaan tuuli kovasti ja tuli semmos lumipöllyä vaan ehkä jotain viis senttii.
Eli iha normi talvijuttu.

Mie en viittiny liikkuu kotoont minnekkää, ku min autos on vaa nypityt nastarenkaat ja Pesosen Volvos kesäkumit alla.
Mut ku se tuli töist, ni se sano et sen pitää käyä toimittamas yks asia ja pitää vaihtaa ne renkaat nyt siihe Volvoo ensteks.
Se oli töis pähkäilly, ettei min autol voi oikein ajaa, ja varsinkaa sen autol ei, ni se oli menny vaihattaa talvirenkaat vanteille ja niit myö sit tuules ja tuiskus asenneltii illan pimeydes.

Minul oli eilen tosi kehno päivä ton selän kans ja mietin, ku hain postii, et oma koti on tos iha lähel näkyvis , mut sattuu nii paljo joka askel, et pääsenks kotii asti.
Hammast purren laahustin kuitenki ja keittiös selasin postit läpi ja menin sohvalle huilaamaa.

Eli mie olin siis kokopäivän itekseni ja ku kerran Pesonen lähti asioille, ni mie pynnäsin mukaa.

Takatulles mentii kauppaa Valkealaa.
Melkein heti oli hedelmätiski.
Hedelmätiskil oli banaaneja terttuina isot pinot.
Sitte oli pikkukorissa muutama banaani ja kyltti: SINKKUBANAANEJA.

Myö mennää kaupas yleesä erillää, et kumpiki vähä miettii, mitä ostetaa.
Nyt Pesonen tuli min luokse suht nopee ja sil oli jokseeki tyrmistyny ilme.
Se katto minuu ja viitto banaaneihin päin ja sano:
Luenks mie oikein? Mitä on sinkkubanaanit?

Minuu alko naurattamaa oikein tosissaa, mutten mie voinu siel kaupas alkaa höröttämää, ni sain vaa hiljaa sanottuu, et kato, ne on tarkotettu semmosille ihmisille, jotka on sinkkuja  ja ne voi sit ottaa tos banskun, ni joku toinen sinkku huomaa, et ahaa, tossaha on myös yksinäinen ihminen ja sit ne voi vaik alkaa juttelee.

Pesosen ilme oli tyrmistyny. Erittäin tyrmistyny, muttei se sanonu mitää.

Jatkettii matkaa ja se näki kaks alennusmyyntijoulutorttuu pussis.

Mie näin, et sen pääs rattaat raksutti ja se alko avaamaa suuta ja viittilöi niihi torttuihi: 
Noi on varmaa sinkkutorttuja, se alotti mut mie olin jo onneks sen verran kaukana, et huikkasin: 
Tuu pois sielt ja oo hiljaa.

Tänää mie oon pitäny huilipäivää.
Se tarkottaa, etten oo menny tekee pihalle mitää, enkä oo siivonnu, eikä pitäny tehä yhtää mitää.
Mutten mie malttanu olla ihan kuitenkaa mitää tekemättä.
Mie väsäsin tän talven ekan himmelin.