Titi-tätin talitintti
Mäntypuinen pöytä oli ison keittiön ikkunan alla. Siitä näki hyvin pihalle ja usein Vilho, Pikku-Ville, niikuin isomuori poikaa kutsui, kiipesi pöydälle katselemaan lintuja, oravia tai mitä nyt pihalla olikaan. Isoveli Sisu, kertoili lintujen nimiä; harakka, varis, naakka, talitintti...
Pikku-Villestä isoveli Sisu oli yksi maailman viisaimmista ihmisistä, jolta ottaa oppia vaikka muovimopon keulimisessa.
Ville-isä ajoi rekkaa ja Vilhokin rakasti autoja ja ihanaa oli päästä äidin tai isän auton rattia kääntelemään kotipihalla.
Äidin nimi ei oikeasti ollut Titi, vaan Riikka, mutta siskonpoika Eetu, pienenä sanoi Titi-täti, kun ei vielä tiennyt kaikkia maailman sanoja ja miten ne saa kielen päällä kääntymään.
Mutta nyt oli syksy ja arki.
Kaikki olivat jossain, paitsi Titi-täti keittiön pöydän ääressä opiskelemassa ja tekemässä tehtäviä.
Lasten mielestä oli hassua, että aikuiset opiskelivat, kun taas lapset kävivät koulua. Samalla lailla piti kuitenkin muistaa asioita ja tehdä tehtäviä, mutta kuitenkin sanottiin eri lailla.
Oli hiljaista, Titi-täti näppäili tietokoneen näppäimiä ja tuijotti kahvin hörppimisen lomassa näyttöruutua. Antoi välillä katseen levätä ja katseli pihalla ja peltisellä ikkunalaudalla hypähteleviä lintuja. Joskus rohkea talitintti koputteli ikkunalasia nokallaan, kuin kertoakseen jotain.
Tietokoneen näyttö suolsi loppumattomalta tuntuvaa tietoa ja tekstiä ja Titi-tädin silmiä väsytti, tuntui, että pääkin puutui jo, eikä enää oikein jaksanut keskittyä. Kahvi ei piristänyt, pisti vain vierailemaan vessassa. "Arabian matkalla", niinkuin pappa, äidin isä aikoinaan naureskeli. Olihan vessareissu eräänlainen Arabian matka, vaikkei ulkomaille lähtenytkään, maitohampaan valkeaa pönttöä kun valmisti Arabian tehtaat ihan Suomessa.
Papan juttelut muistuivat Titin mieleen ja vetivät suupielet hymyyn. Ajatusleikki jatkoi kulkuaan, entäpä jos vessan nurkasta jonain päivänä ilmestyisikin kokonainen kamelikaravaani, erämaan keinuva laivasto. Titiä nauratti ääneen moinen mielikuva.
Titi-täti kahnutti päälaella keikkuvaa löysää hiusnutturaansa ja ällistyi. Hiusten seassa, nutturan sisällä oli jotain ylimääräistä, mitä siellä ei aamulla ollut.
Ja se oli pehmeä ja lämmin ja se liikuskeli.
Hiirikö hiuksiin oli tunkenut?
Titi hiipi hiljaa peilin eteen ja raotti nutturaa.
Ei viiksiä, eli ei hiiri, ellei se ollut viiksetön hiiri.
Ei kuonoa vaan musta nokka. No mitä? Hiirellä ei ollut nokkaa.
Nokan kummankin puolen tuijotti kaksi kirkasta mustaa pippurin kokoista silmää, kuin mustat helmet ja Titi-täti ymmärsi äkkiä.
Sehän oli talitintti.
Taas Titiä nauratti.
Talititti ei tuntunut pelkäävän, päin vastoin. Se sykertyi paremmin hiuksiin tekemäänsä pesään ja lurautti pienen titityy-kujerruksen tyytyväisenä.
Kello oli kiiruhtanut hyvää vauhtia eteenpäin ja oli aika hakea pikku-Ville päiväkodista.
Mutta entäs tintti hiuksissa? Mitä ihmettä nyt tekisi? Ulkona oli jo vilvakkaa ja hattu oli tarpeen.
Titin ei auttanut kuin etsiä suurin hattu, mihin mahtuisi nuttura tintteineen ja lähteä matkaan.
Jos siis näet punatukkaisen naisen, jonka nuttura heiluu kummasti ja laulaa titityy, tai naisen hattu heiluu hassusti, veikkaan että se on Titi-täti talitintteineen.